Hevoshuutaja: Vuokrasin semmosen leffan ku Fall. Leffa alkaa lyhyellä vuorikiipeilykohtauksella, jossa ystävykset Becky ja Hunter ovat kiipeilemässä yhdessä Beckyn aviomiehen Danin kanssa. Sattuu ikävä onnettomuus ja Dan putoaa kuolemaansa. Siirrytään ajassa vuosi eteenpäin, ja Becky on edelleen aivan rikki, ja kuluttaa aikansa lähinnä brenkutellen ja masennellen. Hunter tulee kylään ja ehdottaa että lähetään kiipeään 600 metriä korkeaan hylättyyn tv-torniin, sillä se vuoden krapula ja masennus lähtee. Becky suostuu ja matkaan lähdetään. Torni on aivan pystyynruostunut natiseva kasa terästä, mutta eipä se juuri haittaa. Ylös päästään mutta portaat tipahtavat maahan, ja yhtäkkiä tytöt ovatkin melkoisessa kiipelissä.
Vaatimattomin odotuksin kävin tätä katselemaan, ja odotettua enemmän pidin tästä. Ensin niitä hyviä puolia. Fall on välillä todella jännittävä, aivan hirvitti katsoa korkeassa tornissa kiipeilyä ja tiukkoja tilanteita. Kädet aivan hikosivat. Jännittävän tunnelman lisäksi leffan käytännössä ainoat kaksi näyttelijää vetävät ihan hyvät suoritukset, vaikka dialogi jättääkin toivomisen varaa. Ja yksi ainakin itseni yllättänyt käännekin mahtui mukaan. Mutta olihan tässä huonouttakin mukana. Erityisesti kaksikon toiminta herätti huomattavan määrän kysymyksiä elokuvan varrella. Esimerkiksi heti alkuun kun torniin lähdettiin kiipeämään, niin ainoa turvaköysi oli kiinnitetty naisten välille. Siis mitä helvettiä. Toisella kun ote lipeää niin molemmat syöksyvät kuolemaansa. En toki ole kiipeilyasiantuntija mutta tuo tuntui aivan pöhköltä. Mutta toisaalta, aika harva toiminta/jännitysleffa kestää lopulta loputtoman kriittistä tarkastelua, joten en elokuvan edetessä jaksanut enää niin hirveästi typeristä valinnoista häiriintyä. Mielestäni mukana oli myös yksi aivan turha sivujuonne, jota ilman elokuva olisi ollut parempi. Mutta kuten todettua, ei tämä huono ollut. Varsinkin jos korkeat paikat ahdistavat niin silloin tästä saa varmasti paljonkin irti.
Hampuusi: Olen katsonut viikon sisällä vain ja ainoastaan kolme jaksoa sarjoja, joista kaksi oli kausien päätöksiä ja yksi, alkuvuoden kovimmalla ennakkopöhinällä, maanantaina HBO Maxilla alkanut Last of Us. Mun juttu ei ole kommentoida täällä oikeastaan mitään, ennenkuin olen katsonut loppuun, mutta tästä on kyselty sen verran ensi fiiliksiä. Niin mainitaan, että sarja alkaa ahdistavalla sieni-monologilla ja lyö heti synkät alkutahdit tarinalle. Pian puolitoista tuntisen jakson päästyään vauhtiin, päähenkilön tarina saa traagisen käänteen, joten tummat sävyt eivät näytä väistyvän toivon pilkahdusten tieltä. Sarjan post-apokalyptinen maailma on autioitunut ja rujo. Kyseessä on siis kylmä ja kolkko dystopia. En ole pelimiehiä, joten Last of Us peliä en ole pelannut, enkä tiedä mitä tuleman pitää, mutta jos pitää jotain päätellä, niin meininki jatkuu synkkänä ja toivottomana, joten tämä zombie-kauhudraama sarja on näillä näkymin mun juttu, mutta ehkä palataan tähän sitten kun kausi saadaan päätökseen. Siirrytään nyt kuitenkin niihin kahteen muuhun sarjaan, joista katsoin jakson, tarkemmin kauden päätösjaksot.
Joulun alla käynnistyi Viaplay Elisa viihteessä Kaikki synnit sarjan kolmas ja viimeinen kausi. Se tuli viime sunnuntaina päätökseensä. Kaikki synnit sarja sarja ei nimestään huolimatta kerro minun viikonlopuista, vaan kyseessä on rikosdraamasarja, jonka kolmas ja aikaisemmatkin kaudet ovat 6-osaisia. Sarjassa Oulun kupeessa olevasta fiktiivisestä pikkupaikkakunnasta, Varjakkalasta, löytyy kaksi lestadiolaismiestä murhattuna ja uskonnollisen yhteisön rauha rikkoutuu. Näimpä KRP:n poliisit Sanna ja Lauri saapuvat ratkomaan murhamysteeriä. Siinä lähtöasetelmat ensimmäiselle kaudelle. Toisella kaudella hypätään parikymmentä vuotta taaksepäin, kun perheen poika löytää vanhempansa kuolleena ja kuolinsyyksi paljastuu myrkyttäminen. Kolmannella kaudella palataan nykyaikaan ja Varjakkalan entinen nimismies löytyy murhattuna. Saatteena on KRP:lle – Tervetuloa-viesti, joten Sannan ja Laurin on palattava ratkomaan murhaa. Sarjan pääosissa on Maria Sid ja Johannes Holopainen, jotka näyttelevät keskusrikospoliisin paikalle lähettämiä rikostutkijoita. Sekä Matti Ristinen paikallisena poliisina. Ihana Maria Sid näyttelee räväkkää ja sanavalmista Sannaa, jolla on ongelmansa perheensä kanssa. Kun taas Johannes Holopainen on kotipaikkakunnalle palaava lestadiolaisuudesta eronnut homoseksuaali Lauri, jota menneisyyden haamut piinaavat. Matti Ristinen on mainio Jussi Ritolana, joka käy laajan draamankaaren läpi sarjan aikana. Päähahmot ovat sekä hyvin kirjoitettu, että näytelty.
Oululaiskäsikirjoittajakaksikko Mika Ronkainen ja Merja Aakko, joista Mika toimi myös ohjaajana, ovat luoneet mukaansa tempaavan sarjan, joka on yhdistelmä Nordic noiria ja Finnish weirdiä. Tämä kietoi minut, joka kaudella mysteerinsä otteeseen heti ensimmäisestä jaksosta lähtien ja jännite kantaa eikä päästä katsojasta irti ennen loppua. Kerronta etenee verkkaisesti, muttei jää junnaamaan paikoilleen missään vaiheessa. Tarina on sopivan rosoinen eikä siinä kaunistella asioita. Sarjan perusvire on synkähkö, mutta kuitenkin elämänmakuinen. Tässä käydään läpi koko ihmisen tunteidenkirjo ja vaikeistakin aiheista huolimatta sarjassa on myös lämpöä ja hieman huumoriakin. Yksi sarjan tärkeistä teemoista on anteeksiantaminen ja voiko kaikkea edes antaa anteeksi. Ohjaaja Ronkainen on kertonut, että hänen ajatuksenaan oli, että visuaalisesti tarina syntyy laajojen luonnonmaisemien ja ahtaiden mielenmaisemien kontrastista. Mukaan onkin saatu paljon upeita peltomaisemia ilta-auringossa. Eihän tämä täydellinen sarja ole, vaan kyllä tästäkin löytyy ne pienet omat lapsuksensa, mutta tykkäsin kyllä. Oikein hyvä kotimainen rikossarja, jonka kolmas ja viimeinen kausi sitoo hyvin yhteen. Kaikkien kolmen kauden tarinat muodostuvat ehjäksi paketiksi ja muodostuvat ehjäksi ja mukavasti omaperäiseksi kokonaisuudeksi. Voin suositella tätä lämpimästi pohjoismaisten rikosdraamasarjojen ystäville.
Viime vuoden loppupuolella starttasi Disney+:lla 8-osainen fantasiasarja, Willow ja tuli sitten viime viikolla päätökseensä. Sarja on siis jatkoa legendaariselle kasarin, Willow – Suuri seikkailu fantasia-elokuvalle. Sarjan tarina sijoittuu 20 vuotta jälkeen elokuvasta. Näin tarinaan on myös tuotu uuden sukupolven hahmot, mutta on mukana myös vanhoja tuttuja. Siis muutenkin kuin itseoikeutetusti nimihahmo, Willow. Sarjan alkuun kerrataan ripeästi mitä elokuvassa aikanaan tapahtui ja hypätään sitten ns. tähän päivään. Tarinassa on eletty parikymmentä vuotta rauhassa, mutta nyt paha tekee paluaan. Näimpä käynnistyy jälleen seikkailu. Oikeastaan se riittää tarinasta, joka on simppeli ja sen mukaan on helppo hypätä. Näyttelijät ovat kauttaaltaan peruskauraa. Paitsi Warwick Davis tuntuu nauttivan paluusta Willow:n rooliin.
Uuden sukupolven myötä sarja on suunnattu nuoremmalle yleisölle, mutta nojaa myös paljon nostalgiaan ja saa näin ollen vanhatkin fanit viihtymään. Alkuperäinen Willow ei ollut minulla enää tuoreessa muistissa, mutta tuli sitä lapsuudessa pyöriteltyä sen verran VHS-soittimessa, että jätti silloin pysyvän jäljen ja näin ollen tämä oli pakko katsottavaa.
Sarja laajentaa Willow:n maailmaa ja on pääosin hyvännäköistä, näennäissynkkää, hyväntahtoista, hyvä vastaan paha, fantasiahömppää, mutta kuitenkin viihdyttävää ja suoraviivaista fantasiaseikkailua. Vaikka touhu on suunnattu nuoremmalle yleisölle, niin tämä on kuitenkin mukavan vanhanaikainen fantasiaseikkailu. Näin on myös säilytetty alkuperäisen Willow:n henkeä, vaikka kaikki onkin vähän kiiltävämpää ja siloitellumpaa. Niin ja soundtrackiltä löytyy hyviä kipaleita. Joten aivan mukiinmenevää ja ok velhoja ja miekkoja fantasiaa, vaikkei annakaan aihetta ampua serpentiiniä ilmaan.
Joten voin suositella tätä ainakin nostalgian nälkäisille. Jäin kyllä kaipaamaan Val Kilmerin näyttelemää renttusankari Madmartigania, mutta ymmärrän kyllä, ettei Kilmerin terveydentila ole antanut myöten palata rooliin. Olihan tässä kuitenkin Christian Slater vierailemassa vähän samantyyppisessä roolissa, joten sillä mentiin.
Hevoshuutaja: Meikää kans kovasti kiinnostelee toi Last of Us, mutta kyseinen peli on tulossa maaliskuussa pelattavaksi tietokoneella, joten odottelen sinne ja pelailen pelin ensin läpi. Kovasti on kehuttu peliä ja jatko-osaansa, jännä nähdä toimiiko itselleni. Sitä odotellessa kuitenkin jotain muuta. Vuokrasin Taiwanilaisen splatterkauhun The Sadness. Maailmaa riivaa flunssavirus Alvin, mutta koska tauti ei aiheuta kovin vakavia oireita, niin mihinkään järeisiin toimenpiteisiin ei ole ryhdytty. Osa jopa epäilee virusta vain salaliitoksi, kun taas osa tiedemiehistä varoittelee että virus voi muuntautua paljon pahemmaksi. Ja sehän muuntautuu. Taudin kantajat sairastuvat jonkinlaiseen sadistiseen psykoosiin, ja heistä tulee murhan- ja seksinhimoisia hirviöitä. Tarinan keskiössä nähdää nuori pari Jim ja Kat, jotka tekevät kaikkensa päästäkseen toistensa luo ja sen jälkeen turvaan kaduilla vaanivalta pahalta.
The Sadness muistuttaa perinteisiä zombie-elokuvia, mutta tässä zombit on korvattu murhanhimoisella tavalla käyttäytyvillä ihmisillä, jotka tavallaan ovat järjissään, mutta tekevät silti hirveitä tekoja. Kauhuelementtejä tässä ei ole juurikaan, mutta verta nähdään senkin edestä. Ja kaikenlaisia vastenmielisiä tekoja nähdään sairastuneiden toimesta. Siis todella vastenmielisiä. En suosittele tätä ihan herkimmille katsojille. Toki veren kanssa vedetään välillä reilusti yli, ja pari huumoripitoista kohtaustakin löytyy. Nuoren parin tarina on suurimmaksi osaksi aivan joutava, se on vain löysä kulissi näyttää mitä väkivaltaisimpia tekoja. Muutama mieleenpainuva kohtaus tässä on, jotka erottavat The Sadnessin monista vastaavista. Genren ystäville varmasti hyvää katseltavaa.
Ja sitten viikon kohokohtaan. En ole eläissäni nähnyt ainuttakaan Intialaista elokuvaa. Olen aina ajatellut päässäni että ne sisältävät julmetun paljon tanssi- ja laulukohtauksia. Siis sellaisia joissa yhtäkkiä kaikki kadulla alkavat tanssimaan ja laulamaan ja konfetti lentää ja kaikki on todella värikästä. Nyt kuitenkin törmäsin muutamaan kehuun elokuvasta RRR. Imdb näytti 7,9 ja huomasin että oli ehdolla ainakin Golden Globeissa. Elokuvahan löytyy netflixistä, mutta koska sitä ei ole suomennettu ainakaan vielä, pitää netflixin kieleksi vaihtaa englanti jotta leffan löytää. Esittelysivu näytti kestoksi karvan yli kolme tuntia, ja vielä siinä vaiheessa meinasin peruuttaa katselun. Mutta onneksi en.
RRR sijoittuu 1920-luvun Intiaan. Brittiläiset hallitsevat maata, ja elokuvan alussa nähdään kuinka julmat brittiläiset kaappaavat nuoren tytön pienestä kylästä. Tytön veli ja suojelija Bheem ottaa tehtäväkseen hakea tyttö takaisin perheen luo. Britit kuulevat huhun että tyttöä oltaisiin tulossa hakemaan, ja määräävät intialaissyntyisen, brittien joukoissa työskentelevän Rajun selvittämään asiaa ja estämään tytön pelastusoperaatio. Sattumalta Raju ja Bheem törmäävät aivan muissa merkeissä ja ystävystyvät. Syntyy kaikkien aikojen bromance. Mutta tietysti asioiden todellinen laita pikkuhiljaa valkenee kummallekin, ja miehet joutuvatkin törmäyskurssille.
Huhhuh ja vielä kerran huhhuh. Nyt oli kyllä niin kova elokuva että en oikein tiedä mitä sanoa, tämä kannattaa jokaisen kokea itse! RRR on spektaakkeli josta ei puutu mitään. Toimintaa, komediaa, draamaa, romantiikkaa ja bromantiikka. Niin ja oli sitä tanssia ja lauluakin tietysti. Mutta ei sillä tavalla kuten ennakoin, tanssikohtaus oli aivan mieletön miehisten miesten välinen mittelö, ja lauluosuudetkin oli upotettu mukaan siten että ne edistivät elokuvaa ja tuntuivat siltä että ilman niitä elokuva olisi huonompi. Muutenkin elokuvan soundtrack on aivan huikea, ja siivittää uskomattomat taistelukohtaukset uudelle tasolle. Taistelukohtauksia tässä riittää, ja ne on toteutettu niin hienosti että vaikkapa Marvel-leffojen toimintamyllyistä ei kannata puhua edes samana päivänä. No ok, ehkä olen vielä vähän innoissani kun vasta tämän näin, mutta kyllä oli komeaa katseltavaa. Harmittaa etten nähnyt tätä elokuvateattereissa. Mutta toimi oikein hyvin suuresta kotitelkkaristakin. Kolmeen tuntiin mahtui kaikenlaista, välillä nauratti, välillä itketti ja välillä jännitti. Ja välillä sitä vain teki mieli nousta sohvalta ja huutokannustaa päähenkilöitä matkallaan. Pääroolien ukkelit olivat todella hyvin valittu, ja miesten välillä oli hienoa kemiaa. Pahikset olivat ehkä jopa hieman liian pahiksia, mutta sen paremmaltahan se sitten tuntuu kun he oppivat läksynsä. Erikoistehosteet olivat loisteliaasti tehty, ja elokuvan visuaalinen anti oli karkkia silmille ja sielulle. Hidastuksissa ei säästelty. Voisin jatkaa kehumista pitkäänkin, mutta eiköhän mun pointti tullut jo selväksi, katsokaa tämä. Yksi asia tässä häiritsi alkuun, nimittäin kaikki puheet oli selvästi dubattu päälle. Tarkistin vielä netflixin asetuksista että kielivalintana oli hindi, mutta silti äänet vaikuttivat dubatulta. Leffan jälkeinen googletus paljasti että toden totta, alkuperäinen kieli onkin Telugu, jota kai puhutaan jossain päin intiaa. Hindinkielinen versio on samojen näyttelijöiden äänittämä, alkuperäistä ääniraitaa ei netflixissä ole. Ja eikä tämä nyt muutenkaan alun jälkeen enää häirinnyt, kielet luultavasti ovat lähellä toisiaan sillä suun liikkeet kuítenkin osuivat aivan hyvin kohdilleen. Elokuvan lopussa nähdään sitten lopulta se mitä olin aina pelännyt, eli tanssi- ja laulukohtaus joka ei sovi mitenkään elokuvaan, mutta kun elokuva loppuu siihen niin hymyssä suin katselin senkin. Laitetaas pitkästä aikaa oikein Hevoshuutaja suosittelee-merkki!
Hampuusi: Kirjarintamalla olisi taas heittää yks viehe tarjolle, ehkä joku tarttuu syöttiin. Nimittäin luin Kivimies nimisen romaanin, joka yhdistelee scifiä ja jännitystä. Kirjassa Coventryn keskustorille ilmestyy tyhjästä kaksi ja puolimetrinen kivinen patsas. Keskellä kirkasta päivää, kuin taikaiskusta tupsahtaneen patsaan ajatellaan ensin olevan julkisuustempaus, mutta kun jossain vaiheessa patsas lähteekin kävelemään. Eikä mikään pysäytä sitä, vaan talot, autot, ihmiset ja kaikki murskautuvat matkalla. Virkavallan ja armeijan keinot patsaan pysäyttämiseksi osoittautuvat myös toivottomiksi. Viimeistään tässä vaiheessa maailman ja lukijan mieleen herää kysymyksiä: Mikä ihme tämä kivimies on? Mistä se tuli? Minne se on menossa ja miksi ihmeessä? Muun muassa näitä kysymyksiä alkaa ratkomaan toimittaja päähenkilö, joka seuraa kivimiehen tuhoisaa marssia ja matkan aikana alkaa kamala lopputulema hahmottumaan pala kerrallaan.
Tässä vaiheessa on hyvä kertoa, että luin joskus ehkä alkusyksystä töissä Hesarista kirja-arvostelun tästä ja varasin kirjan samantien. Kyseessä on Luke Smitherdin kirjatrilogian avausosa, mutta tämä kyllä toimi hyvin itsenäisenäkin kirjana ja tarina saa päätöksensä. Joten tulevia jatko-osia ei tarvitse lukea, jos ei halua, mutta palatakseni tähän kirjaan. Tämä oli lopulta hyvinkin erilainen kirja mitä ennakkoon kuvittelin, mutta oikein mukaansatempaava jännäri. Mysteeri jaksoi kiinnostaa ja tarinan jännite kantoi hienosti yli 450 sivuisen mitan. Tarinan taika oli pitkälti siinä, että se oli ymmärretty pitää tarpeeksi yksinkertaisena, eikä lähdetty turhaan mutkistamaan sitä liikaa millään jargonilla. Tietoa kyllä tiputellaan tasaisesti ja sopivina annoksina, jotta sitä jää kaipaamaan lisää. On kirjassa toki seisahtuneitakin hetkiä, mutta pääasiassa tarina pysyy liikkeessä Kivimiehen tavoin, edeten vääjäämättä kohti tuntemattoman vaelluksensa määränpäätä. Näimpä tätä voi suositella kaikille jännäreiden ystäville, jotka eivät säikähdä scifi-elementtejä.
Tässäpä sitä taas kaikki tältä erää.
Satunnaistoisto 