Hampuusi: Hampuusin terve ja lähdetään liikkeelle kovat kaulassa. Nimittäin katselin vuoden vaihteessa ilmestyneen Netflixin tuoreen 8-osainen draamatrilleri sarjan, The Glory:n. Sarjassa nainen, joka joutui lukioaikanaan raa’an ja väkivaltaisen kiusaamisen kohteeksi, aloittaa nyt vuosia myöhemmin, pitkään ja hartaasti suunnittelemansa kostoprojektin, porukalle, joka teki hänen elämästään painajaista kaikkina päivinä. Täytyy sanoa heti kättelyssä, että Koreassa osataan kyllä tehdä herkullisia kostotarinoita, esim Park Chan-Wookin kostotrilogia. Tässä jälleen yksi oikein hyvä lisä siihen jatkoksi.
Ensimmäinen jakso on ahdistavaa katsoa, kun jatkuva kiusaaminen käydään läpi raastavalla tavalla, mutta se on tarpeellista, sillä sen jälkeen sitä on vilpittömästi kostavan naisen puolella ja ymmärtää miksi hän on tehnyt kostosta elämän tarkoituksen. Sitä tietää, että kiusaajat ovat ansainneet kaiken mitä tuleman pitää, kun toisessa jaksossa koston verkko alkaa hiljalleen kiristymään heidän ympärillään. Sarjan tunnelma on rakennettu hienosti. Se on jotenkin todella hyytävä ja tulee iholle. Tarinan jännite kantaa hienosti, vaikka kerronta etenee rauhallisesti antaen asetelmien rakentua maltillisesti.
Sillä kuten Tarantinon Kill Bill leffan alussa sanotaan – Kosto on parasta tarjoiltuna kylmänä. Eikä kostoa saada suinkaan paketoitua kahdeksan jakson aikana, vaan tarina jatkuu maaliskuussa, kun toinen puolikas julkaistaan. Jokatapauksessa kyseessä on synkkä ja karu psykologinen trilleri, jonka mielenkiintoinen kostotarina kietoi minut pauloihinsa. Ensimmäisen kahdeksan jakson paketti oli sen verran voimakas ja vaikuttava kokemus, että jätti ainakin minut innolla odottamaan jatkoa. Tätä voi suositella kaikille, tummien kostotarinoiden ystäville joita ei haittaa maltillisesti rakennettu kerronta.
Katselin myös viikko sitten perjantaina julkaistun Netflixin uunituoreen The Pale Blue Eye trillerin. Tämä tuotiin joulun aikaan rajattuun teatterilevitykseen, mutta nyt siis laajan levitykseen Netflixissä. En tiedä oliko teatterilevityksellä motiivina saada tämä mukaan Oscareihin ja muihin palkintogaaloihin? Jokatapauksessa vuoteen 1830 vuoteen sijoittuvassa elokuvassa West pointin sotilasakatemiassa löytyy hirtetty ruumis, jolta on poistettu sydän. Tapausta kutsutaan tutkimaan ansioitunut etsivä. Siinä lähtöasetelmat murhamysteeriin. Christian Bale on tapansa mukaan pääosassa hyvä murheen murtamana etsivänä. Hyvää työtä tekee myos Harry Melling nuorena eksentrisenä kadetti Edgar Allan Poena.
Tämä on goottihenkinen murhamysteeri. Tunnelma on synkkä, ehkä unenomainenkin, mutta elokuva ei ole niinkään jännittävä. Valojen ja varjojen leikki kynttilän valoissa ja sumuiset ulkoilma kohtaukset ovat vahvistamassa tunnelmaa, joka on tärkeässä osassa elokuvaa. Tarina etenee verkkaisesti ja voi tuntua osasta katsojia tylsältä, mutta minut tämä piti otteessaan. Sillä karmaiseva rikos kiinnostaa, päähahmot ovat mielenkiintoisia ja jo mainitsemani tunnelma kietoo pauloihinsa. Kun loppuratkaisu onnistuu vetämään maton katsojan alta, niin olin tyytyväinen elokuvaan, vaikka tässä omat puutteensa onkin. Lopputulos on kuitenkin kelpo goottihenkinen murhamysteeri, jota voi suositella synkkien ja tummasävyisten sekä tunnelmallisten trillereiden ystäville.
By the way elokuva perustuu kirjaan, joka on käsittääkseni eräänlainen kunnianosoitus Edgar Allan Poen tuotannolle. Se tarkoittaa samalla myös sitä, että elokuvan Edgar Allan Poe on fiktiivinen hahmo, kuten myös koko tarina.
Ei kahta ilman kolmatta, niinhän sitä sanotaan. Joten täydennän suoratoisto troikan Disney+:n kataloogista löytyvällä murhamysteerillä See how they run, joka oli ensi-illassa viime syksynä. Elokuvassa ollaan suunnittelemassa elokuvaa Agatha Christien suositusta Hiirenloukku näytelmästä, kun yllättäen ohjaaja joutuu murhan kohteeksi. Siinä lähtöasetelmat Agatha Christien kulisseissa tapahtumaan murhamysteeriin. Sam Rockwell on aina ollut mielestäni erittäin aliarvostettu näyttelijä ja tekee jälleen mainiota työtä pääosassa viinaan menevänä poliisina. Saoirse Ronan on myös hyvä naiivina nuorena konstaapelina.
Tässä on haettu sellaista vanhan ajan taikaa. Sijoittuvathan tapahtumatkin 50-luvulle ja pakko myöntää, että kyseessä on aivan näppärä tarina, joka samalla yrittää metatason kautta selittää murhamysteerien anatomiaa syvällisemminkin. Elokuvan ote on kuitenkin kepeä ja murhamysteeriä tärkeämpää tuntuukin olevan naureskelu, enkä näin oikein osannut ottaa tätä vakavasti. Hahmotkin jäävät karikatyyreiksi, joten liputan enemmän tämän sukulaisteosten Veitset esiin elokuvien puolesta, muttei tämä myöskään ole niin huono miltä sain sen kuulostamaan. Kyseessä on aivan viihdyttävää murhamysteerihömppää, jonka parissa kyllä viihtyy reilun puolentoista tunnin kestonsa ajan ja sitä paitsi elokuva keräsi hyviä arvioita ilmestyessään, että tästä enemmänkin tykkääviä löytyy. Näimpä tätä voikin suositella niille, joiden mielestä Pale blue eye kuulosti liian synkältä ja verkkaiselta, mutta murhamysteerit kiinnostelis.
Hevoshuutaja: Myös meikäläinen katteli ton The Pale Blue Eyen. Hampuusi kävikin jo läpi mistä leffa kertoo, joten mulla jää enää tehtäväksi kertoa mitä mieltä olin elokuvasta. Ja eihän se tosiaan huono ollut. Aivan kelpo mysteerileffa, joka ei turhaan hötkyile eteenpäin. Puvustus ja ajankuva on komeaa katseltavaa, ja näyttelijäntyö on kauttaaltaan laadukasta. Ei tämä nyt historiankirjoihin tule jäämään, mutta aivan onnistunut tuotos netflixiltä. Kivuttomasti katseli joten oisko 3/5.
Seuraavassa elokuvassa mentiinkin sitten jatkuvasti eteenpäin, välillä jopa liiankin vauhdilla. Katselin nimittäin Hbo maxilta Casinon. Pitkään oltiin siinä tilanteessa että tätä ei mistään suoratoistosta voinut katsella, tai edes vuokrata, mutta hiljaittain Hbo lisäsi elokuvan valikoimiinsa. Casino on Martin Scorsesen ohjaama rikoselokuva vuodelta 1995. Pääosissa nähdään mafiaveljistäkin tuttu kaksikko Robert De Niro ja Joe Pesci. Mukana on myös roolistaan oscar-ehdokkuuden napannut Sharon Stone. De Niro näyttelee pitkävetobisneksessä menestynyttä lähes rehellistä Sam Rothsteinia, joka junaillaan Chicagon mafian toimesta suuren kasinon johtoon Las Vegasissa. 70-luvulla hommat hoidettiin vielä pitkälti käteisellä, joten kasinon tulovirroista ohjataan osa mafiaperheelle ennenkuin ne tilitetään pankkiin. Aivan pettämätön rahantekokone siis. Kunnes mafiamiehet suuressa viisaudessaan lähettävät bisneksiä suojelemaan kuumaverisen Nickyn (Joe Pesci). Nickyllä on sydämen paloa omiinkin hämärähommiin, jotka ovat astetta rankempia kuin kasinobisnes, eikä ruumiltakaan voida välttyä. Samaan aikaan Samilla on murheita kotona kun vaimonsa Ginger (Sharon Stone) käyttäytyy täysin holtittomasti. Pikkuhiljaa unelmien rahantekokone alkaa olemaan uhattuna kun nimismiehet pääsevät rikosten jäljille.
En ollut nähnyt Casinoa varmaaan 20 vuoteen, joten aika tuorein silmin pääsin tämän näkemään. Casino on lähes kolmetuntinen elokuva, joka kuitenkin rullaa alusta loppuun melkoisella vauhdilla. Tarinaa edistetään paljon De Niron ja Pescin kertojaäänien kautta, aivan kuin Scorsesen myöhemmässä mestariteoksessa The Wolf of Wall Street. Voi olla että sama tyyli on käytössä muissakin Scorsesen leffoissa, mutta tuo tuli ensimmäisenä mieleen. Casino ei ollut ihan niin väkivaltainen kuin muistelin, ja varsinkin De Niro on kuin partiopoika verrattuna Pescin hahmoon. Sanoisin että jopa kunnollinen mies, jonka ympärillä vain sattuu olemaan hankalia ihmisiä. Pitkästä kestosta huolimatta tämän kanssa aika meni kuin siivillä, tarina painaa jatkuvasti eteenpäin eikä fiilistelyihin sorruta missään vaiheessa. Ja onhan Casino mestariteos. Ei tässä oikeastaan haukuttavaa ole. Muutamassa kohdassa hypättiin jotenkin kummasti eteenpäin, aivan kuin elokuvasta olisi leikattu jotain pois. Niitä lukuunottamatta en keksi valittamista, toki ei tämä ihan Mafiaveljien tasolle yllä siltikään. 5/5 kuitenkin.
Disney plussaan lisättiin juuri musta kauhukomedia The Menu. Ralph Fiennes on maailmankuulu kokki, joka pyörittää huippuravintolaansa pienellä saarella. Kattaukseen otetaan kerrallaan vain 12 asiakasta, ja lippujen hinnat ovat sen mukaiset. Nuoripari Tyler ja Margot lähtevät vähän ulos syömään muiden rikkaiden ja nousukkaiden kanssa, ja varsinkin Tyler on asiasta kovin innoissaan. Ravintolailta alkaa aivan mallikkaasti, vaikka Margot onkin enemmän kotiruokaihmisiä, ja vähän jopa naureskelee Tylerin innostukselle. Tyler taas käyttäytyy innostuksissaan moukkamaisesti, ja niin tuntuu käyttäytyvän osa muistakin ruokailijoista. Ilta kuitenkin saa odottamattoman käänteen.
Hirveän paljon en viitsi tarinasta enempää kertoa, itsellänikään ei ollut etukäteen muuta tietoa kuin että ihan koko leffaa ei käytetä vain syömisen kuvaamiseen. Disney ja imdb ovat luokitelleet The Menun kategorioihin kauhu, trilleri, komedia. Komediaosuutta en tästä löytänyt sitten millään. Tai no varmasti mustaa sellaista, mutta mun huumorintaju on sellanen että huumoria joko on tai ei, värillä ei ole väliä. Eikä tätä nyt kauhuksikaan voi kutsua edes hyvänä päivänä. Mutta trilleri. Se tähän sopii. Heti kun asiakkaat pääsevät ravintolassa paikoilleen, tulee väistämättä fiilis että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Tunnelma alkaa pikkuhiljaa muuttua jokseenkin piinalliseksi, selvästi jokin on vialla, mutta mikä? The Menu on aivan hyvä elokuva, joka ei kuitenkaan loppupuoliskollaan enää tarjoa juurikaan jännitystä, ja homma menee varmaan sitten siihen mustan komedian puolelle. Mukana on kritiikkiä nykyihmisiä kohtaan, mutta se on jotenkin niin helppoa ja ilmiselvää että siitä ei juuri ajattelemisen aihetta synny. Ralph Fiennes ja Anya Taylor-Joy ovat rooleissaan oivassa vedossa, ja varmaan ehkä Nicholas Hoult myös, mutta roolihahmonsa on niin urpo että en osaa arvioida. Fiennes ja Taylor-Joy olivat molemmat Golden Globe-ehdokkaina suorituksistaan. Ruoka-annoksia ja niiden tekoa kuvataan paikoin niin herkullisesti, että kyllä vähän nälkäkin tuli katsoessa. Vaikka The Menu ei ihan jaksakaan loppupuoliskollaan pitää otteessaan kuten alkupuoliskolla, on se siitä huolimatta hyvä elokuva. En ainakaan itse ehtinyt kelloa katselemaan välissä, mikä on jo paljon. Jos mä nyt olen kerrankin oikein höveli ja annan tälle 4/5.
Hampuusi: Scorsese on eittämättä sukupolvensa kärkiohjaajia ja hänen CV:stään löytyy käsivarren mittainen lista hyviä elokuvia. Casinoa on mahdotonta olla vertaamatta mestarilliseen Goodfellasiin. Samalle tasolle ei päästä, mutta kovan luokan teoksesta on kysymys. Kerronnassa ja käsikirjoituksessa on paljolti samaa ilotulitusta, mutta siinä missä Goodfellas rullaa sulavasti alusta loppuun, niin tällä on rytmityksen kanssa paikoin ongelmia. Visuaalisesti tämä on upeaa katseltavaa ja soundtrackiltä voi poimia useammankin hienon biisin. Robert Deniro on hyvä, muttei ole aivan parhaassa vedossaan. Toisin kuin Joe Pesci, joka varastaa show:n. Hän tekee aivan älyttömän kovan suorituksen. Pienistä ongelmista huolimatta varsin laadukas ja realistisen oloinen gangsteri-elokuva sekä yksi Scorsesen taidonnäytteistä. Siksi se löytyy Hampuusin hyllystäkin. The Menu sen sijaan on täällä vielä näkemättä, mutta pitää ottaa ohjelmaan lähitulevaisuudessa. Tässä kuitenkin kaikki taas tältä erää ja palataan astialle jälleen ensiviikolla.
Satunnaistoisto 