Hattara: Mun kulttuuri koostui viikon aikana J. Karjalaisen keikasta Turun Logomossa ja vierailusta Sara Hildénin taidemuseoon Tampereella. Koska mulla oli ainoastaan pari päivää vapaata pariin viikkoon, niin söin myös kaiken, mitä käsiini sain. Oon aiemminkin tainnut kertoa, että laivatyön takia omiin ruokiin on vaikea duunissa vaikuttaa, jonka takia vapaalla ruoka, jonka saa itse valita, maistuu aivan taivaalliselta.
Logomo oli keikkapaikkana loistava! Oon ollut Karjalaisen konserttisali-kiertueella aiemmin Jyväskylän Paviljongissa, joka ei saanut mua syttymään. Mutta koska Karjalainen saa, niin päätin kokeilla uudestaan. Ja onneks kokeilin! Äänentoisto, valaistus ja tunnelma oli Logomossa kohdallaan. Keikka kesti 3 tuntia väliajan kanssa, eikä aika tuntunut yhtään liian pitkältä. Karjalainen jutteli paljon ja kertoi tarinoita biisien takaa. Kiertue oli nimetty uuden Soulavaris-albumin mukaan, ja setti koostui kivasti uuden levyn biiseistä ja vanhemmasta tuotannosta. Eläisin illan mielelläni uudestaan.
Sara Hildénin taidemuseossa oli esillä Thomas Houseagon näyttely ensimmäisen kerran Pohjoismaissa. Voin tunnustaa, etten ollut kuullut Houseagosta koskaan mitään. Tänne minut, kuten varmasti monet muutkin, veti tieto siitä, että näyttelyssä olisi esillä myös Nick Caven ja Brad Pittin teoksia.
Mä oon miettinyt nyt useamman päivän, että miten mä näyttelyä kauniisti kuvailisin. Mutta sanonpa suoraan. Mikään teoksista ei herättänyt mussa mitään syvällisempiä tunteita. Caven piru-sarja sai mut tosin hymyilemään. Silti museovierailu oli miellyttävä ja voihan taidetta katsella ihan vain katselemisen ilosta.
Hampuusi: Katselin mielenkiintoisen ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Eggersin, The Northman elokuvan. Tämähän on melko tuoreehko. Muistaakseni viime keväällä suunnittelin pitkään meneväni leffaan asti katsomaan, mutta niin se jäi tämäkin toimintadraama kotisohvalle. Elokuvahan kertoo viikinkiprinssistä, joka janoaa kostaa isänsä puolesta, pelastaa äitinsä ja surmata setänsä. Eipä sitä tuon lyhyemmin voi kertoa. Pohjalla on ilmeisesti sama vanha skandinaavinen kansantarina, joka oli myös Shakespearen inspiraation lähde kirjoittaessaan Hamletia. Alexander Skarsgård on pääosassa hyvä tuskan kovettamana viikinkiprinssinä, jota ajaa eteenpäin koston himo ja sekä Nicole Kidman, että Anya Taylor-Joy tekevät myös onnistuneet roolit.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Eggers on luonut eeppisen viikinkielokuvan, mutta sanotaan se heti kättelyssä, että tämä ei yllä hänen edellisten elokuvien tasolle. Eggers on selvästi enemmän kotonaan pienempien tuotantojen parissa. Siitäkin huolimatta elokuva herättää viikinkimaailman eloon ja on ehjä kokonaisuus. Toiminta on raa’an brutaalia, tunnelma synkkä ja elokuva näyttää hienolta. Elokuvan musiikki ja äänimaailma sopivat loistavasti viikinkien menoon ja tuo mukaan, tarinanhenkeen ja mytologiaan kuuluvaa mystiikkaa.
Missä siis vika? No elokuvan tarina on liian yksinkertainen ja suoraviivainen kostotarina, joka olisi kaivannut syvyyttä. Tästä jää myös maku, että Eggers on joutunut tekemään kompromissejä matkan varrella. Mikä on tavallaan ymmärrettävää, kun operoi ensimmäistä kertaa tämän mittaluokan elokuvan ja suuren budjetin parissa. Lopputuloksen kuitenkin tunnistaa ohjaajansa näköiseksi, omaperäiseksi elokuvaksi ja on kelpo viikinkielokuva, jonka parissa reilu parituntinen menee jouhevasti. Joten Viikinkien ystävät nyt tarkkana. Nimittäin tämä lisättiin Skyshowtimen valikoimiin tämän viikon keskiviikkona, 14.12.
Katselin myös Top gun: Maverick elokuvan. Hevoshuutaja käsitteli tämän viime kesänä tuoreeltaan, mutta minä en hötkyillyt tämänkään kanssa. Joten tässä sitä ollaan puolisen vuotta myöhässä tämänkin kanssa. Uusi Top gun:han on John Kosinskin ohjaama toimintadraama ja elokuvassa vielä 30 vuotta myöhemminkin Maverick on Maverick. Hän on lentäjä-ässä, mutta sooloilija, joka uhmaa sääntöjä ja niin edelleen, eikä menneisyyden haamut ole jättäneet häntä rauhaan. Viimeisen toilailunsa jälkeen hän saa vielä yhden mahdollisuuden, kun hänet kutsutaan takaisin Top guniin, mutta kouluttajaksi. Sillä edessä on periaatteessa mahdoton tehtävä, kun ”rosvovaltio” puuhailee laitoksessaan jotain uraanin kanssa ja sen tuhoaminen tuo mieleen Kuoleman tähden. Mahdottomiin tehtäviin tunnetusti sopii Tomppa, jonka karisma kantaa pääosassa edelleen ja osoittaa, että seniorisankarikonsepti elää ja voi hyvin. Miles Teller on myös hyvä nuorena pilottina, jota varjostaa isänsä, Goosen, haamu ja historia Maverickin kanssa. Jennifer Connelly ihastuttaa naispääosassa.
Top gun: Maverick on varsin kelpo viihdepläjäys. Se on kaikkea sitä mitä alkuperäisen Top gunin fanit odottavat ja vielä vähän enemmänkin. Eli luvassa on poikamaista jenkki uhoa, juustoista kasarimenoa ja sopivasti ensimmäisen osan kierrätystä. Mukana on aitoa vauhdin ja vaaran tuntua. Leffa vetelee juuri oikeista naruista vedotakseen katsojan tunteisiin. Se räjäyttää nostalgiamittarit liitoksistaan. Tämä on Reaganin aikaista kasaritoimintaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Vaikka olenkin kasvanut sellaisen toiminnan parissa ja tykkään siitä, niin onhan se vähän kornia nähtynä nykyelokuvassa. Jotenkin sellainen ei istu enää tähän päivään, mutta elokuvassa on sen verran sydäntä, että kyllähän tämä voitti minut puolelleen. Niin ja kasarihitti Danger zone iski edelleen kuin Thorin vasara. Näin lopputuloksena on viihdyttävä pläjäys, jossa on kasarin tuoksu. Joten tätä voi helposti suositella ensimmäisen osan ystäville. Onhan tämä nimittäin parempi kuin ensimmäinen osa ja kuinka ollakaan, niin minulla on muistikuva, että tämä tupsahtaisi ensiviikolla 22.12, eli torstaina Skyshowtimen katalogiin. Jos kiinnostus heräsi niin olkaapa silloin hököllä.
Mietiskelin pitkään, että jätänkö oman osuuteni näihin kahteen uudehkoon elokuvaan vai vieläkö kerron jotain. Keikalla en ole nyt käynyt, lukenut kyllä olen, mutten mitään sellaista, josta innostuisin kertomaan ja suosittelemaan. Olin jo pistämässä pensseleitä santaan tämän viikon osalta, kunnes keksin, että naputellaan The Guardians of the Galaxy Holiday special:sta, eli Disney+:n Marvel jouluspesiaalista. Reilu 40 minuutin rykäisy kertoo miten Drax ja Mantis päättävät yllättää Star-Lordin jouluna ja kaapata lahjaksi hänen lapsuuden sankarinsa Kevin Baconin. Siinä idea käärittynä lauseen kokoiseen myttyyn.
En väitä, että tämä olisi älyttömän hauska pläjäys, mutta tässä on hetkensä. Esimerkiksi melko alussa esitetty joululaulu on hauska. Vähän jäi harmittamaan, ettei Kevin Baconista ymmärretty ottaa enemmän irti, vaikka hän tarjoilikin aivan kelpo vierailun Marvel maailmassa omana itsenään. Tämä kuitenkin välttää perinteisten jouluspesiaalien ja -elokuvien siirappisuuden, ja jättää lopulta ihan hyvän mielen, joten mistään luokattomasta tekeleestä ei ole kysymys. Niin ja onhan tässä kuultavissa nelisen sekuntia Hanoi rocksin Dead by X-mas biisiä, joten melkeimpä —> Torille. Näimpä voinkin suositella tätä Marvelin ja Guardians of the Galaxyn ystäville joulun aikaan.
Hevoshuutaja: Meikä ei oo nyt viikon aikana kattonu yhtään elokuvaa. Näin ennen joulua on töissä aika kiire ja töiden jälkeen onkin monesti pää sen verran jumissa ettei oikein jaksa keskittyä elokuviin. Helpoiten pään saa kuntoon pelaamalla, ja illat onkin menny aika pitkälle Call of Dutyn Warzone kakkosta pelatessa. Vaikean alun jälkeen voittojakin on alkanut kavereiden kanssa tulemaan, mikä on tietysti kivaa. Korkkasin myös juuri xboksilla mainion Vampire Survivors-pelin, jota olen aiemmin pelannut kymmeniä tunteja tietokoneella. Mukava kuitenkin lähteä ihan alusta pelaamaan ja availemaan juttuja joilla edistää peliä. Kyseessähän on siis tavallaan todella yksinkertainen peli, jossa ei tarvitse painella edes mitään nappeja, pelkästään liikutella hahmoa. Valtavalla kartalla liikutellaan valittua hahmoa, jota jatkuvasti uhkaa erilaiset hirviöt. Aina pelin alussa on vain yksi ase, mutta hirviöitä kaatamalla aseita tulee pikkuhiljaa lisää. Aseita voi myös kehittää, ja pitkän pelikerran päätteeksi ruutu onkin melkoisen täynnä vaikka minkälaista ammusta. Yksinkertaisesta ideasta huolimatta syvyyttä kuitenkin löytyy lopulta todella paljon, eikä kahta samanlaista pelikertaa tule vastaan. Vampire Survivors on myös erittäin koukuttava peli. Yksi pelikerta kestää max. 30min, ja aina sitä vaan haluaa ottaa vielä sen yhden pelin. Tää muuten julkaistiin juuri myös puhelimille, ja on vieläpä ilmainen. Kannattaa kokeilla! Mutta olen mä jotain sarjoja kuitenkin ehtinyt seuraamaan välillä, joten niistä seuraavaksi.
Skyshowtimella on aluillaan jälleen yksi uusi Taylor Sheridan-sarja, Sylvester Stallonen tähdittämä Tulsa King. Sylvester esittää mafiapomo Dwight Manfrediä, joka vapautuu vankilasta 25 vuoden lusimisen jälkeen. Dwight on aikoinaan ottanut murhan kontolleen mafiaperheen puolesta, mutta ikämiehelle ei heti löydykään sopivaa roolia New Yorkista, ja mies saakin kehotuksen ottaa haltuunsa Tulsan kaupunki Oklahomassa. Pikkukaupunki erämaassa on tietysti mafialle haastava toimintaympäristö, mutta pian Dwight löytää keinot pitää itsensä leivässä ja päivät kiireisenä.
Tulsa Kingin ensimmäinen jakso oli aika veikeä kun vanhan liiton mafiaukkeli saapuu pikkukaupunkiin ja hoitaa asioita kuten vanhoina hyvinä aikoina. Neljän jakson jälkeen olen edelleen pitänyt sarjasta, mutta kokoajan on pelko perseessä että Sheridan-maiseen tapaan hommat lähtee rönsyilemään aivan liikaa. Toivottavasti tälle on jo kirjoitettu loppu valmiiksi. Sylvester Stallonesta ei muuten mitenkään uskoisi miehen olevan jo 76-vuotias. Menisi helposti 20 vuotta nuoremmasta. Vaikka meno ei olekaan enää niin veikeää kuin alussa, niin ihan mielellään tätä silti katselee.
Taylor Sheridanista puheenollen, Yellowstonen vitoskausi on edennyt jo kuuden jakson verran, ja melkoinen ohikausi tuntuu olevan menossa. Kauden aikana aika on edennyt vain ehkä pari viikkoa, eikä oikein mitään ole tapahtunut. Kauden keskiössä tuntuu olevan kiukutteleva Beth, joka soittaa suutaan ja haastaa riitaa kaikille. Kuten jo pari edellistäkin kautta. Jonkinlaista kehitystä soisi hahmolle pikkuhiljaa. Viimeisimmässä jaksossa nähtiin sentään jonkin verran länkkärihommia, joista aina plussaa. Mutta kun kaudesta on kulunut yli puolet eikä mitään ole tapahtunut, on tämä selkeä pettymys. Pohjalla ollaan.
Apple Tv plussasta olen jatkanut uusimman jakson Slow Horses-agenttisarjaa. Sarja osasi jälleen yllättää kun yksi päähenkilöistä siirtyi ajasta ikuisuuteen aivan varoittamatta. Vaikka sarjan ote onkin välillä humoristinen ja kepeä, niin välillä tulee tämmöisiä muistutuksia että ihan oikeita agenttihommia tässä tehdään.
Toinen uusi Apple Tv-sarja on nimeltään Echo 3. Tutkijanainen Amber on Kolumbiassa tekemässä arvokasta tutkimustyötä, kunnes paikalliset militantit ottavat koko tutkijaryhmän panttivangeiksi. Jos ymmärsin oikein, niin muu ryhmä pääsee hengestään, mutta Amber säästetään pahimmalta. Kotona Amberia kaipaavat sekä hänen veljensä Alex, että hänen miehensä Prince. Molemmat ovat armeijan erikoisjoukkojen miehiä, ja yhdessä miehet lähtevätkin selvittelemään asioita Kolumbiaan. Yhdessä Kolumbian armeijan kanssa yritetään pelastaa naista pinteestä, mutta helppoa se ei tunnu olevan, ja parin epäonnistumisen jälkeen näyttää siltä että operaatio täytyy luovuttaa.
Neljän jakson verran on tullut tätä nyt katseltua. Aikoinaan kun mainoksen näin niin kiinnostuin tietysti sarjasta kun mukana oli erikoisoperaatiohommia, eli aseita ja helikoptereita. Toimii meikälle aina. Echo 3 eka jaksossa oltiinkin ansiokkaasti sotimassa, ja tietysti parissa seuraavassakin jaksossa jonkin verran. Mutta kolmen jakson jälkeen ruutuun pamahtaa teksti Part Two, tai jotain. Ja yhtäkkiä seurataankin kuinka Alex juopottelee ja kalastaa päivät pitkät jossain viidakossa, ja Prince on kotopuolessa hoitelemassa muita bisneksiä. Tavallaan siis hyvä paikka vaihtaa part ykkösestä kakkoseen, mutta sarjan meininki vaihtui siinä samassa ihan täysin. Sarjaa julkaistaan jakso per viikko-tahdissa, joten ihan pian ei ole selviämässä että miten tässä kaikessa käy ja milloin sotahommiin palataan, jos palataan ollenkaan. Vielä tässä vaiheessa en osaa tätä suositella muille.
Satunnaistoisto 