Hevoshuutaja: Sain päätökseen netflixin tuoreen 1899-sarjan. Viime viikolla kerroin sarjan tuovan mieleen Lostin, ja nyt tarkentaisin sen verran että tämä on kuin Lostin, Westworldin ja Darkin ristetys. Olisikohan ollut siinä nelos- tai vitosjakson kohdalla kun ajattelin ensimmäisen kerran että nyt lähti hommat isolleen, ja loppua kohden vauhti vain kiihtyi. Kahdeksanjaksoisen ykköskauden aikana ei oikeastaan näin jälkikäteen ajateltuna juurikaan edetty minnekään, lopussa tilanne jopa nollattiin siten että kakkoskausi voi alkaa puhtaalta pöydältä. Sarja tuntuu sisältävän huomattavan määrän erilaista symboliikkaa ja vihjeitä, joten redditin foliohatuilla riittää helposti keskusteltavaa seuraavaa kautta odotellessa. Itse en oikein jaksa mitään teorioita kehitellä, joten tyydyn vain odottelemaan jatkoa, ja katson sitten vieläkö jaksan hypätä tähän kelkkaan. Komean näköinenhän tämä oli kauttaaltaan, ja kuuloinen myös. Näyttelijät oli kans hyvin valittu ja suurimmalta osin onnistuivat rooleissaan. Olisi kiva tietää onko tähän jo loppu olemassa, vai kirjoitellaanko tätä lisää sitä mukaa kun netflix tilaa lisää jaksoja. Ainekset hirvittävään farssiin tässä ainakin on olemassa, ja nytkin vähän välissä tuntui että sarjaan on laitettu kaikenlaisia outoja tapahtumia vain siksi että katsojat saavat ihmeteltävää. Toivon olevani väärässä, ja että joskus vuosien päästä meillä on katseltavissa ehjä ja järkevä kokonaisuus.
Sitten jälleen joululeffojen pariin. Ensimmäisenä netflixin tuore Christmas With You (Sinun kanssasi jouluna). Angelina (Aimee Garcia) on musiikin supertähti, mutta musiikkimaailma on silleen julma että nuorempaa talenttia puskee esiin kokoajan, ja Angelinan on vaikea pysyä siinä kyydissä mukana. Tympeä levy-yhtiön pomo käskee tekemään pikaisella aikataululla jouluisen hittikipaleen, ja sekös Angelinaa ahistaa. Nainen päättää piristää itseään ja bongattuaan instagramssista suuren faninsa Cristinan, hän lähtee avustajansa kanssa tapaamaan nuorta faniaan tämän koululle. Samassa koulussa on töissä musiikinopettajana Cristinan isä Miguel (Freddie Prinze Jr.), ja isä sekä tytär ovatkin tapaamisesta oikein mielissään. Mutta voi ei! Ulkona sataa lunta eikä silloin voi ajaa autolla, joten Angelina joutuu jäämään yöksi Miguelin ja Cristinan kotiin. Pian selviää että Miguelihan on kans kovan luokan musiikintekijä ja kaksikko päättääkin työstää Angelinan uuden jouluhitin yhdessä. Mitäköhän siitäkin tulee!?
Enpä muista milloin olisin viimeksi nähnyt Freddie Prinze Jr:n jossain. Nytkin tilanteeseen oli alkuun vähän vaikea suhtautua, ja mietin että oliko mies väärä valinta tämmösen romkomin päärooliin. Mutta hyvin mies siitä suoriutui ja lopulta sopi rooliin oikein hyvin. Myös naispääosan Aimee Garcia oli nainen paikallaan. Mitenkään ihan älyttömän omaperäinenhän tämä ei yllättäen ollut, mutta se yllätti että tämä ei ollut ollenkaan niin huono kuin ajattelin. Itseasiassa tämän katsoi hyvin sujuvasti, ja välillä se sai jopa hymyn huulille. Selvästi kunnon rahoituksella joululeffageneraattori tuottaa myös katseltavia elokuvia. Joulumeininkiä tässä nyt ei loppua lukuunottamatta hirveästi ollut, mutta sopinee hyvin joulun alla katseltuna kaikenikäisten seurassa. Hyvän mielen elokuva.
Hampuusi: Minä muistan nähneeni Freddie Prinze Jr:n viimeksi 24:sen 8.kaudella. Piti ihan tarkistaa vuosiluku eli 2010, mutta siitä seuraava muistikuva onkin varmaan vuosituhannen taitteesta. Joten ei ole rehvastelemista meikäläisenkään muistikuvilla Freddiestä, mutta liekkö syynä hänen urakehitys vai allekirjoittaneen muisti.
Hevoshuutaja: Viikon toisena joululeffana on netflixin vastikään julkaistu The Noel Diary. Jacob on menestyvä ja komea ja hyvännäköinen ja fiksu ja komea kirjailija, joka kuitenkin viihtyy elämässään hyvin yksin. Joulun alla Jacob saa tiedon että hänen äitinsä on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Välit äitiin ovat olleet viileät jo jonkin aikaa, mutta Jacob perii kuitenkin äitinsä talon. Sitä sitten lähdetään ihmettelemään ja pian ovelle ilmestyy Rachel, joka kertoo että hänen äitinsä on joskus työskennellyt Jacobin perheen lastenhoitajana, mutta jättänyt tämän sitten adoptoitavaksi. Nyt Rachel haluaisi löytää äitinsä ja kyselee josko Jacobilla ois jotain johtolankoja. Jacob ei ensin meinaa oikein innostua mutta sitten hormonit ottavat vallan ja tilannetta aletaan selvittelemään yhdessä. Seuraa eräänlainen roadtrip jolla myös Jacob joutuu kohtaamaan menneisyytensä. Ja siinä sivussa tietysti alkaa parin välillä tunteet lämpenemään.
Noniin, tää poikkesi normaalista joululeffakaavasta siten että oli lähes puhtaasti draamaelokuva. Tietty mukana on semmoista kepeää hassuttelua mutta mikään komedia tämä ei ole. The Noel Diaryssa käsitellään vaikeitakin asioita, ja mietin välillä että miksi tähän oli pitänyt tämä romanssi edes laittaa mukaan, olisi voinut toimia hyvin vaikka pääpari olisi pysynyt vain kavereina. Ja sitten semmonen homma vähän ihmetytti kun Rachel oli kuitenkin kihlautunut vasta, ja nyt uusi lempi roihahti kovinkin helposti. Toki olihan Jacob melkoinen catch. Ja tietysti myös Rachel, pääpari oli hyvin valittu. Mutta oli tämä elokuvana kuitenkin aivan laatutekele, vaikkei täysin oman leffamaun kanssa yhteen sopinutkaan. Jos ei haittaa että pääparin toinen osapuoli on kihloissa, tämä on aivan hyvää katseltavaa hyvässä romanttisessa seurassa. Semmonen hauska yksityiskohta pisti silmään, että kun Rachel eka kertaa tulee Jacobin ovelle, on mies juuri sytyttänyt takan ja meinaa polttaa koko talon. Pari minuuttia myöhemmin mies sanoo että ei oo ny aikaa ettiä sun äitiäs ja oon muutenkin just lähössä. Ulos myös lähettiin, ja takka jätettiin itsekseen taloa lämmittämään.
Hampuusi: Katselin YLE Areenasta uunituoreen, ihan paketista vedetyn, komediasarjan Rakkaat lapset. Sarjassa neljä keski-ikäistä siskosta palaa lapsuudenkotiinsa, kun heidän äitinsä on saanut lievän aivoinfarktin. Siitä toivuttuaan kuuluisa kirjailijaäiti vähän villiintyy ja kun lapsuuden kodista tulee siskoksien henkilökohtaisten kriisien pakopaikka, niin eväät perhesuhdekomedialle alkaa olemaan kasassa. Miitta Sorvali tekee hienon roolin perheen dominoivana ja matriarkkamaisena äitinä. Niin ja Pirjo Heikkilä on ihastuttava sulkeutuneena ikisinkkuna. Tomi Alatalo tekee myös hauskan sivuosan hippinä. Eikä sarja kaadu muutenkaan näyttelytyöhön, vaan sieltä löytyy hauskoja rooleja laidasta laitaan.
Anna Dahlmannin ohjaamassa sarjassa revitään huumoria siitä miten perheenjäsenet ovat yhtäaikaa sekä rakkaita, että ärsyttäviä. Myös keski-ikäistyminen saa napakkaa piikittelyä osakseen. Huumori on mukavan tummasävyistä ja paikoin hulvattoman hauskaa. Yllätin itseni naurahtamasta ihan ääneenkin pariin otteeseen. Näimpä ainakin minä pidin tästä hullunkurisesta komediasarjasta ja kun jaksot olivat 20-25 minuutin mittaisia, niin kaikki kahdeksan jaksoa tuli ahmittua naureskellen parissa päivässä. Olisinkin voinut seurata tämän omalaatuisen perheen sekoilua pidempäänkin. Toivottavasti YLE tilaa lisää tätä ja saan verorahoilleni vastinetta. Suosittelen tätä mustan huumorin ja naisvetoisen komedian ystäville.
Katselin myös Netflixistä Cobra Kain viidennen kauden. Tämähän tuli jo syyskuussa, mutta pihistelin tätä, kunnes unohdin ja nyt muistin uudestaan, onneksi. Koska kyseessä on siis jo viides kausi, niin kerrotaan alkuun mistä on kysymys, niin pääsette jyvälle. Cobra Kai oli alunperin Youtuben alkuperäis-sarja ja toisen kauden jälkeen Netflix osti sarjan ja on tehnyt siihen kolme 10-osaista kautta lisää. Sarja jatkaa kasarilta tuttujen, kolmen ensimmäisen, Karate kid leffojen tarinaa. Daniel LaRusso ja Johnny Lawrence ovat keski-ikäistyneet, mutta vanhat kaunat nostavat päätänsä kun Lawrence perustaa Cobra kai karate-seuran uudestaan. Siinä lähtöasetelmat sarjaan, mutta viidennelle kaudelle päästyä vihollis- ja ystävyyssuhteet ovat ehtineet muuttua useampaan kertaan ja matkan varrella on mukaan tarttunut uusia vanhoja pahiksia, John Kreesen ja Terry Silverin muodossa, joten käänteistä ei ole pulaa. Sarja hyödyntääkin hienosti kaikkia kolmea alkuperäistä Karate Kid elokuvaa tarinassaan, eikä ota itseään liian vakavasti.
Sarja ratsastaa nostalgialla, mutta tekee sen tyylillä. Nostalgia kantaa hienosti ensimmäisestä kaudesta aina tänne viidennen kauden loppuun asti, eikä sarja luo musta-valkoista vihollisasettelua tuttujen hahmojen välille vaan molemmat sekä Lawrence, että LaRusso kerää sympatioita. Molemmissa hahmoissa on omat heikkoutensa ja vahvuutensa eikä niitä pelätä näyttää. Eikä tämä silti ole pelkkää nostalgiaa, vaan koko paketti on aivan mahtava. En kuitenkaan tarkoita mahtavalla 5/5 meininkiä. Sillä näyttelijäsuoritukset on välillä pökkelömäisiä, toimintakohtaukset kotikutoisia ja käänteissä saippuaoopperamaisia mausteita, mutta tämä on kuitenkin kaikessa kivassa hölmöydessään sellaista hyvänmielen viihdettä, joka vie mukanaan ja saa hymyilemään, sekä ”karatematsit” kutkuttavat kivasti. Siis mahtavaa, eikä puolituntisissa jaksoissa kauaa nokka tuhise. Eikä kannata säikähtää, vaikkei Karate Kidit olisi tuoreessa muistissa, sillä tärkeimpiä kohtauksia pohjustetaan vanhoista leffoista tutuilla takaumilla. Suosittelenkin tätä lämpimästi kaikille vanhojen Karate Kidien ystäville ja nostalgian nälkäisille.
Luin Tiia Rantasen kirjoittaman Suurin piirtein kirjan. Lähdetään liikkeelle siitä, että kun sain viime viikolla ilmoituksen, että varaamasi kirja, se ja se on noudettavissa, niin pyörittelin tätä kirjaa käsissäni ja mietin – Minkälainen homma? Miksihän olen tämän varannut? En muistanut yhtään. Tosin täällä päin on välillä tolkuttomat varausjonot, esim. uusinta Varesta piti jonottaa 5kk. Niin ei ihme, jos siinä unohtuu jotain. Jokatapauksessa päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, vaikken tiennyt syytä, miksi pitäisi lukea tai kuka edes on sitä minulle suositellut? Kesken lukemisen päättelin ja arvasin, että tämä voisi olla vanhan ystäväni ja Intiön aikaisen naapurini, Kaapumuijan suosituksia ja osuinkin oikeaan.
Kirjahan on elämäkerta kirja, mutta nyt kyseessä ei ole taiteilijaelämäkerta eikä muutenkaan kyse ole henkilöstä, joka olisi nostettu kansakunnan kaapin päälle. Vaan Tiia Rantanen on tavallinen ihminen, joutilaisuuden tavoittelija, joka ei ole tehnyt mitään, josta olisi jäänyt tunnettu jälki maailmaan tai nimi historiaan. Siitä huolimatta tämä on mielenkiintoista luettavaa. Tosin tämän jälkeen en tiedä ymmärränkö naisia enemmän vai vähemmän, mutta ainakin viihdyin. Jokatapauksessa kyseessä oli hauska ja raikas lukukokemus. Tämä oli kivaa vastapainoa menestystarinoille ja tarjosi mukavasti samaistumispintaa. Tykkäsin erityisesti Tiian mielikuvituksesta ja tajunnanvirrasta, josta nokkelan sanailun lisäksi kirja pitkälti muodostui. Hän vaikuttaa oikein hyvältä tyypiltä, jonka kanssa voisin hyvinkin olla kaveri ja juoda viiniä päivällä. Tätä on helppo suositella melkein kenelle vain.
Hattara: Mä kävin katsomassa vuonna 2019 ilmestyneen Koulu maailman laidalla (orig. Lunana: A Yak in the Classroom) leffassa, sillä se julkaistiin meillä Suomessa vasta nyt. Elokuva sijoittuu Bhutaniin pieneen Lunanan kylään, Tiibetin laidalla. En ollut ikinä ennen nähnyt yhtään bhutanilaista elokuvaa, joten tää kiinnosti kovasti. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Pawo Choyning Dorji.
Vaikka juonellisesti leffa ei herättänyt mussa mitään, niin sen autenttisuus kyllä. Lähes kaikki näyttelijät olivat paikallisesta kylästä, eivätkä olleet ikinä ennen edes nähneet kameraa. Maisemat olivat huikeat ja äänimaailma erityinen. Jakille ja sen kakalle iso sydän.
Bhutania kutsutaan maailman onnellisimmaksi maaksi, ja valtio keskittyykin kasvattamaan bruttokansanonnellisuuttaan perinteisen BKT:n sijaan. Valitettavasti tälläkin faktalla on kääntöpuolensa. Vaikka elokuva omalla tavallaan pyrkikin ottamaan kantaa onnellisuuteen ja sen tekijöihin, se teki sen niin kevyesti, yksiulotteisesti ja pintaa raapaisemalla, ettei se minussa mitään liikauttanut. Sen sijaan keskityin nauttimaan elokuvan esteettisyydestä, ja tämän kauneuden sieluni hyväksyi.
Nukahtamiskertoja: 1 tosi lyhyt
Hevoshuutaja: Sen verran ajateltiin viihdettä myös tulevaisuuteen että ostettiin Hampuusin kanssa liput Metallican tuplakeikalle olympiastadionille. Vuonna 2024. On mennyt hulluksi kun keikkoja julkistetaan puolentoista vuoden päähän ja liput tulevat myyntiin pari päivää julkistuksesta. 212€ permantopaikka kahdelle keikalle ei kuitenkaan ollut ihan hirveä ryöstö, pahempaa odotin.
Satunnaistoisto 