Hampuusi: Tämän viikon maanantaina tuli päätökseen HBO Maxin House of Dragon eli Lohikärmesten talon ensimmäinen kausi. Luonnollisesti olin hököllä heti tuoreeltaan. Kyseessä on siis Game of thronesin esiosa sarja. Sarja sijoittuu n.200 vuotta ennen Game of thronesia, kertoen miten Westerosia hallinnut Targaryenin suku alkaa hajoamaan, ajautuu sisällissotaan ja lopulta lähes tuhoon sekä tilanteeseen, jossa ollaan Game of thronesin alussa, ettei ole Lohikäärmeitä, eikä valtaa, eikä paljoa muutakaan. Sarja pohjaa George R. R. Martinin Fire & Blood kirjaan. Tämä saavuttaa saman tunnelman mikä oli Game of thrones sarjassakin, mutta tästä ei löydy yhtä vaikuttavia hahmoja kuin esimerkiksi Tyrion tai Daenerys.
Toisaalta GOT:nkin suuret hahmot kasvoivat suureksi hahmoiksi ajan myötä, eivätkä olleet sitä vielä ensimmäisellä kaudella. House of Dragon nostaa naisten asemaa enemmän esiin, ollen näin ajanhermolla. Sarjan ensimmäinen kausi on enemmänkin asetelmien rakentelua tulevaa sisällissotaa varten, mutta meininki on synkempää ja ilmassa olevat jännitteet pitävät tunnelman sähköisenä, vaikkei koko ajan olekaan rähinä päällä. Joten minä ainakin tykkäsin ja nyt kun kaikki on pedattu kunnon myllyjä varten, niin en malta odottaa toista kautta. Näimpä, vaikka sarja etenee verkkaisesti, niin voin suositella sitä vakavan fantasian ystäville.
Hattara: Mä katsoin tätä kautta sivusilmällä, nukkuen noin 80% ajasta. Aina kun heräsin, niin ilmeisesti oli menty vähintään kymmenen vuotta eteenpäin ajassa. Asia mihin kiinnitin huomiota, niin oli kuvassakin vasemmalla näkyvän daamin roolitus. Siis kaunis ja taitava tyttö, mutta miten noin nuori on laitettu näyttelemään aikuista naista?
Hevohuutaja: Nythän on niin että meikäläinen on ollu koronan ”kourissa” koko viikon, tai siis minua on kielletty menemästä töihin koko viikolla, niin on ollut aikaa katsella suoratoistoja. Niinpä katselin siis tämänkin. Ja Hampuusi tuossa jo kertoikin tästä tärkeimmät, joten pidän lyhyenä. Tämä kun pyörii vain parin perheen ympärillä, niin ei ihan tullut sellaista samanlaista eeppistä menoa kuin GOT:ssa aikoinaan. Ja vaikka tässä on hahmoja paljon vähemmän, niin ainakaan vielä niistä ei monestakaan saatu paljoa irti. Ja itse en ainakaan löytänyt tästä itselleni mitään suosikkihahmoja. Mutta ehkä sitten tulevilla kausilla. Komean näköinenhän tämä oli, ja laadukkaasti tehty. Toivottavasti ajassa ei enää hypitä niin paljon että tarvitsee vaihtaa näyttelijöitä. Aivan hyvä sarja kyllä, voin suositella.
Hattara: Mikäli minussa henki pihisee vielä 80-kymppisenä ja sielu on sama, niin näen itseni mahdollisesti tonkimassa maata koiran kanssa jossain päin Italian maaseutua. Tästä on kiittäminen Piemonten Tryffelinmetsästäjiä. Toisaalta, asiaan liittyy myös varjopuoli, joka selvinnee elokuvan katsomalla, jollei kyseessä oleva ala ja sen tulevaisuus ole ennalta tuttu.
Katselin siis vihdoin tän pari vuotta sitten ilmestyneen dokkarin himassa. Mullahan oli kerran jo lippu leffateatteriin tätä varten, mutta käyttämättä jäi, kun makasin darrassa peiton alla. Petollisia nuo viikolla viinittelyt.
Michael Dweckin ja Gregory Kershaw’n ohjaama teos syntyi kolmessa vuodessa, jonka he viettivät 70-80-vuotiaiden italialaisten nuorukaisten parissa, joiden intohimona ovat harvinaiset, valkoiset alba-tryffelit. Olisin halunnut olla mukana tässä työryhmässä. Mähän siis oon itsekin tietynlainen sienikoira jo valmiiksi.
En oikein osaa, enkä halua sanoa tästä mitään muuta, kuin että jokainen varmasti löytää jonkun pikkuisen raon katsoa tää joskus. Poikkeuksellisen kauniisti kuvattu ja kerrottu dokumentti, joka ei alleviivaa, vaan saa hienoeleisesti merkityksensä esille.
Nukahtamiskertoja: 0.
Hampuusi: Hevoshuutaja kertoi jo pari viikkoa sitten elokuvasta, jonka minä katselin vasta tällä viikolla, eli Netflixin tuoreehkon draamaelokuvan, Blonde. Elokuva kertoo Joyce Carol Oatesin romaaniin perustuen Marilyn Monroen oikeaa elämää mukailevan fiktiivisen tarinan tai kuten ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Dominik, mainitsi jossain tämän pohjautuvan enemmän Marilynistä otettuihin kuviin kuin elämään. Kyseessä ei siis ole elämäkertaelokuva. Ana de Armas tekee huikean roolisuorituksen miesten kaltoin kohtelemana, traumatisoituneena ja monella tapaa kärsivänä sekä rikkinäisenä Marilyninä.
Elokuva ei kerro ihmisestä, vaan on eräänlainen kärsimysnäytelmä. Kyllähän Marilynin elämä oli oikeastikin traaginen ja päättyi lopulta lääkeitsemurhaan, mutta hän ei ollut pelkästään uhri. Hän oli ihminen. Tämä elokuva on sen sijaan traaginen kertomus särkyneestä hahmosta, jonka Hollywood, julkisuus ja miehet raastoivat silpuksi. Elokuvassa symboliikka elää vahvana ja Marilyn elää sekä kuolee miesten syntien tähden, vailla omaa tahtoa. Synkkä tunnelma velloo vahvana, läpi tyylikkäästi kuvatun elokuvan, vieden katsojan liiankin intiimisti lähelle Marilyn-hahmoaan.
Näin lopputuloksena on todella surullinen ja ahdistava elokuva, joka on kokemuksena traumaattinen, mutta elokuvana hyvä. Vaikka elokuva on kurjuudella mässäilyä, niin uskallan suositella tätä surullisten ja raadollisten draamojen ystäville.
Sen verran huonoja kelejä ollut, että katsoin viikolla myös Licorice pizza elokuvan Prime palvelusta. Kyseessä on Paul Thomas Andersonin ohjaama ja kirjoittama draamaelokuva vuodelta 2021 eli semituore. Elokuvahan kertoo miten Alana ja Gary tapaavat ja käyvät läpi eri vaiheita, ennenkuin lopulta saavat toisensa. Kyseessä on siis rakkaustarina. Ei ihan perinteinen rakkaustarina, mutta sellainen kuitenkin. Pääosassa on ensimmäisessä roolissaan Philip Seymour Hoffmanin poika, Cooper Hoffmann ja hänen parinaan Alana Haim. Molemmat hoitavat roolinsa hyvin ja heidän väliltään löytyy kemiaa. Sivuosista sitten löytyy tunnetumpia nimiä varastamaan show:ta hetkeksi, kuten Sean Penn ja Bradley Cooper.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Anderson on luonut lämminhenkisen tarinan rakkaudesta, joka hehkuu 70-lukua. Tämä on kepeydestään huolimatta monitasoinen elokuva. Rakkauden ja nuoruuden fiilistelyn lomaan on ujutettu myös aikakautensa asennemaailmaa ja itsensä löytämisen haasteita aikuisuuden kynnyksellä. Tämä ei ole missään nimessä täydellinen elokuva, sillä kerronta tuntuu välillä ajelehtivan ja osa tapahtumista irrallisilta, mutta vangitseva tämä oli. Nimittäin sen jälkeen kun olin päässyt elokuvaan sisälle, en halunnut lopettaa sen katsomista. Siinä varmasti osansa on täyteläisellä soundtrackillä, joka viimeisteli tyylikkään elokuvan tunnelman. Lopputuloksena on helposti pidettävä elokuva, joka saavuttaa hienosti 70-luvun ajankuvan, ollen näin kivan vanhanaikainen.
Tätä voi suositella kaikille, jotka haluavat kokea nuoruuden ja nuoren rakkauden huumaa, 70-luvun Kalifornian lämmössä.
Hampuusi: Kävimme Hevoshuutajan kans Myyrmäessä Vantaa rockissa. Se järjestettiin kolkoissa halliolosuhteissa ja vaikka ainakin kuvittelin tilaisuuden olleen K-18 tapahtuma, niin siellä oli anniskelukarsina. Mikä pahinta, niin se oli sijoitettu kauas lavasta. Olut kustansi 7€ ja myytiin 0,33€:n tölkeissä. Eli järjestelyt jätti toivomisen varaa, eikä yleisökään ollut löytänyt paikalle toivotulla tavalla. Oiskohan lippuja myyty puolet? Ei ainakaan hirveästi enempää. Jokatapauksessa järjestäjä otti takkiin tässä. Ennakkolipunmyyntikin saattoi kyllä näkyä järjestelyissä. Kaikki krumeluurit riisuttu ja säästetty kaikessa missä pystyy, tappioiden minimoimiseksi.
Mutta itseasia eli musiikki toimi ja se on tärkeintä. Aikaisemmin iltapäivällä oli jo esiintynyt joku, mutta meille ensimmäinen esiintyjä oli Tuomari Nurmio. Dumari oli kivan rouhea. Siinä kuului pitkä kokemus ja näkyi kova karisma. Toisena lauteille nousi Viikate. Se on edelleen maailman kovimpia livebändejä. Eikä mitään järkeä miten kovasti jätkät junttasi taas. Oli kyllä aivan mahtavaa rautalangalla ja iskelmällä maustettua rouheaa rokkia. Kolmantena lavalle asteli Kotiteollisuus. Hynysen välispiikit oli melko kesyjä, mutta ai että miten kovia biisit oli. Bändi nimittäin soitti koko Kuolleen kukan nimi albumin, alusta loppuun. Voi veljet! Oli kova. Siinä esiintyi vielä viimeisenä Klamydiakin, mutta lähdimme helvetin kyytiä kotia pötkättelemään. En nimittäin enää ole nuori.
Hevoshuutaja: Joo tänhän piti olla kakspäiväinen tapahtuma, mutta perjantai peruttiin jo aiemmin. Esiintymässä olisi ollut ainakin Anssi Kela, Dingo ja Mariska. Meillä luonnollisesti oli liput vain lauantaille. Mutta joo, musiikki toimi kohtalaisen heikoista puitteista huolimatta. Eipä ole ennen tullut käytyäkään myyrmäkihallissa. Mutta tottahan nämä olisi ennemmin katsellut jossain paremmassa paikassa, paitsi että pääkaupunkiseudulla ei taida hirveästi olla hyviä tämän kokoluokan paikkoja enää? Circus ehkä aikoinaan olisi ollut tälle sopiva venue. Nyt ei ole enää sitäkään.
Hevoshuutaja: Ennen sairastumistani ehdin käydä Kansallisteatterissa katsomassa Hamlet-näytelmän. En ennakkoon tutustunut näytelmään sen kummemmin, näin vain että jossain roolissa on ainakin Olavi Uusivuori. Ja Olavihan vetikin ihan pääroolin tässä. Olin ounastellut että aivan perinteinen Hamlet-tulkinta ei varmasti ole kyseessä, ja melko modernihan se olikin. Lavalla oli paljon vauhtia ja meininkiä, ja välillä myös katsomon puolellakin. Uusivirta veti nimiroolin ihan helvetin hyvin, ja varastikin shown aivan täysin. Yksi näyttelijä oli sairastunut juuri ennen esitystä, ja tilalle oli nykäisty varmaankin teatterin käytäviltä Janne Reinikainen. Hieman kävi sääliksi miestä, sillä aikaa harjoitteluun ei selvästikään ollut, ja Reinikainen joutui lunttaamaan vuorosanojaan kännykän näytöltä. Onneksi kyseessä oli tämmöinen moderni tuotanto niin se ei ihan hirveästi kuitenkaan päässyt häiritsemään. Ihan hyvin Reinikainen selvisi vaikeasta paikasta. Tämä oli meikäläisen ensimmäinen vierailu Kansallisteatterissa, ja pidin kyllä näkemästäni. Toisaalta katsomon penkit olivat aivan karmeat, ja ensimmäisen puoliajan loppupuolella olinkin melko tuskissani kun perseeseen sattui eikä jalkoja oikein saanut mitenkään mukavasti. Ihan näytöksen loppupuolella löysin eteenpäin nojaavan asennon jossa pystyin jotenkuten siedettävästi istumaan.
Jatketaas tähän perään sitten suoratoistojen parissa. Ihan kaikkea katsomaani en tähän nyt ala listamaan, sen verran tuli paskaakin katsottua. Mutta jo aiemmin seuraamani The Old Man on edennyt taas pari jaksoa, ja on hyytynyt melkoiseksi jaaritteluksi. Kaksi jaksoa on vielä jäljellä, ja toivottavasti taso vielä nousee tai tämä jää kyllä pettymykseksi. Munkkivuoren sain myös päätökseen, ja tässä oli kyllä hyvä sarja. Ehkäpä paras suomalainen sarja koskaan? Vaikka sarja oli kokoajan nautittavaa katseltavaa hienon tunnelmansa ja ajankuvansa vuoksi, niin silti ehdin välissä miettimään että ehditäänkö tähän saamaan toimiva loppuratkaisu. Ja saatiinhan siihen. Yhdessä jaksossa muuten Laura Birn vetää aivan huikean roolisuorituksen, teki ainakin meikäläiseen vaikutuksen. Viimeisen jakson päätyttyä oli hieman haikea fiilis, olisin mielelläni seurannut pidempääkin taloyhtiön nuorten elämää. Mutta eipähän ainakaan turhaan venytetty toimivaa tarinaa. Ehkä jotain spinoffeja tai jatkoja tähän voisi saada tulevaisuudessa? Toivotaan.
Netflixiin lisättiin juuri tositapahtumiin perustuva elokuva The Good Nurse. Jessica Chastain esittää uupunutta sairaanhoitajaa Amya, joka saa ”helpotusta” työhönsä uuden työntekijän Charlien muodossa. Ikäviä juttuja kuitenkin alkaa tapahtua sairaalassa, ja pian paikalla onkin jo pari etsivää selvittelemässä että millanen homma. Sairaalan johto on kuitenkin hyviä nihkeä tutkimuksia kohtaan ja pimittää tietoa minkä ehtii. Amy kuitenkin suostuu auttamaan neuvottomia etsiviä.
The Good Nurse on rakennettu hyvin pitkälti pääosakaksikon, Jessica Chastain ja Eddie Redmayne varaan, ja siinä on myös onnistuttu. Kumpikin vetää erittäin hyvän suorituksen, jättäen oikeastaan kaikki muut varjoonsa. Ei sillä että tässä hirveästi muita hahmoja olisikaan ollut. Tarinaa on joiltain osin muokattu todellisista tapahtumista, mutta ehkä ei kuitenkaan ihan tarpeeksi, sillä jännitystä tästä jää ripaus puuttumaan. Nyt tämä oli enemmänkin draama kuin murhamysteeri. Mutta aivan hyvä tämä oli tällaisenaankin, ehkä semmonen kolme ja puol kautta viis?
The Stranger, Netflix. Mark Frame on peitetehtävissä oleva poliisi, joka houkuttelee ”rikollishommiin” Henryn, jota poliisi epäilee vuosia sitten tapahtuneesta lapsen katoamisesta. Kaksikko autoilee paikasta toiseen tapaamassa isompia rikollispomoja ja Mark yrittää saada Henryn täyden luottamuksen. Mutta peitetehtävät käyvät Markin mielenterveyden päälle, ja onko Henry sittenkään syyllinen?
The Stranger on ilmeisesti joskus keväällä palkittu ihan Cannesissa asti, ja nyt Netflix on ottanut sen valikoimiinsa ilman minkäänlaista mainontaa. Meikäläinen saa melkein päivittäin ilmoituksia netflixiltä, että nyt ois uutta katsottavaa tarjolla. Mutta tästä ei kyllä tullut mitään mainintaa. Onneksi yleisö on kuitenkin elokuvan löytänyt, ja itsekin bongasin sen top-10 listalta. Tämäkin elokuva perustuu uskomatonta kyllä, tositapahtumiin. Australian poliisi on oikeasti joskus järjestänyt todella laajan peiteoperaation rikoksen selvittämiseksi. Pääosin elokuva seuraa pääosakaksikon bondaamista, mutta välissä nähdään myös muita etsiviä selvittämässä vuosien takaisia tapahtumia. Myönnän että katsoin tämän hieman kuumehuuruisena, mutta mielestäni tämä oli aivan hyvä elokuva. Parrakkaat pääosamiehet vetävät hyvät roolit ja elokuvan tunnelma on tiivis. Elokuva oli myös todella hienosti kuvattu. Tai onko se sana cinematography tai jotain sellasta. Mutta kuitenkin, uskallan suositella tätä tumman rikosdraaman ystäville.
Hampuusi: Näe sie! Sanoi mummo, kun rengen löysi pöydän alta. Jos juttujen taso on tämä, niin parempi pistää tämän kertainen julkaisu pakettiin. Palataan astialle taas ensiviikolla.
Satunnaistoisto 