Neiti hattara: Kävin Tukholmassa tsekkaa mun lemppari”museon” (okei, yhden niistä) eli Fotografiskan uusimmat näyttelyt. Tällä kertaa sain ihastella Terry O’Neillin, Hans Geddan ja Omar Victor Diopin upeita töitä. Kyse ei siis oo varsinaisesti museosta, vaan pikemminkin näyttelytilasta. Mitään pysyviä kokoelmia ei siis ole.
Forografiska löytyy Tukholmasta ihan Viikkarin terminaalin vierestä, Tallinnasta Telliskiven alueelta sekä jostain päin New Yorkia. Berliini saa oman Fotografiskansa näillä näkymin ensi vuonna. Mä käyn tsekkaa nää joka kerta, kun satun paikalle ja näyttelyt ovat vaihtuneet. Museoiden yhteydessä on paljon hypetystä saaneet ravintolat. Ainoastaan Tukholman kahvilapuoli on tullut itse testattua, ja sitä voin suuresti suositella. Halpaa lystiähän tämä ei ole, mutta mitäpä sitä ei kulttuurin ja kahvin vuoksi maksaisi? Vaihtoehtonahan on aina halpa kalja ja katutaide. Joka sekään ei tietysti ole huono vaihtoehto, mutta sopii toisenlaisiin päiviin.
Näyttelyt on rakennettu aina huolella ja koko tila henkii aina kyseessä olevan taiteilijan töitä. Tällä kertaa uppouduin etenkin O’Neillin valokuvaamaan maailmaan jazzin soidessa taustalla. Terry O’Neill tunnetaan ikonisista kuvistaan, joissa loistavat niin kuninkaalliset, muusikot sekä näyttelijät. Mieletöntä, mitä kaikkea kuvien kautta voi välittyä.
Mikäli et ole lainkaan museoihminen ja saat (huonoja) väristyksiä pelkästä ajatuksesta, niin mene hyvä ihminen Fotografiskaan. Menkää muutkin.
Hampuusi: Kävin leffateatterissa katsomassa kotimaisen Metsurin tarina elokuvan. Kyseessä on Mikko Myllylahden ohjaama ja kirjoittama draamaelokuva. Myllylahti on luonut oudon arktisen elokuvan, jossa on todella vahvat Kaurismäki ja Lynch vaikutteet. Itseasiassa jos Kaurismäen elokuva ja Lynchin elokuva tekisivät lapsen niin lopputulos olisi tämä. Elokuva kertoo metsurista, joka menettää ensin työnsä ja sitten kaiken, mutta jaksaa pysyä tyynenä vastoinkäymisten edessä. Tämä on täynnä hienoja roolisuorituksia ja lakonisia repliikkejä.
Metsurin tarinassa on todella vahva, hypnoottinen ja outo tunnelma, joka saa olon tuntumaan epämukavalta, mutta sillai hyvällä tavalla. Se saa tuntemaan kuin olisit jossain vääristyneessä maailmassa, jossa kaikki on hieman oudosti tai unenomaista. Jotenkin elokuva on melankolisen synkkä, mutta silti toiveikas, kaiken absurdiuden keskellä. Kaikkea tätä korostetaan taitavasti musiikilla. Ja oih! Miten hienosti elokuvassa käytetään Pave Maijasen ikävä biisiä. Se on todella hieno kohtaus.
Tämä ei ole juonivetoinen elokuva vaan enemmänkin sellainen kokonaisvaltainen kokovartaloelämys. Sanoisin, että mestariteos ja vahva suosikki vuoden parhaaksi elokuvaksi. Tosin kyse on sen verran omituisesta elokuvasta, että kaikki eivät varmasti ole kanssani samaa mieltä. Esimerkiksi se yksi mies, joka käveli ulos näytöksestä ennen puolta väliä eikä enää palannut, mutta minulta 5/5.
Hevoshuutaja: Meikäläinen ei oo kattonut mitään elokuvia, mutta sarjoja jonkin verran. The Old Manissa hommat vähän selkisi neljännen jakson myötä, mutta muuten meno oli vähän aiempaa rauhallisempaa, nyrkkimyllyjä ei nähty. The Bearin ykköskausi tuli päätökseen, ja kyllähän tämä todella hyvä sarja oli. Tässä oli muuten yksi jakso joka oli kuvattu yhdellä otolla, oli melkoisen intensiivinen pätkä. Pääosan Jeremy Allen White vetää koko sarjan todella vakuuttavasti, ja viimeisessä jaksossa mies kruunaa kauden hienolla monologilla. Suosittelen sarjaa vahvasti kaikille. Jatkoa on tähänkin joskus tulossa.
Viaplayhin julkaistiin 16.10 uusi Jani Volasen käsikirjoittama ja ohjaama Munkkivuori. Sarja sijoittuu nimensä mukaisesti Munkkivuoreen, ja vielä tarkemmin yhteen taloyhtiöön 1980-luvun alussa. Teini-iän kynnyksellä oleva Mirko muuttaa koulujen päätyttyä vanhempiensa kanssa Munkkivuoreen pitämään huolta sairaan mummonsa asunnosta. Pian selviää että pihapiiristä on vastikään kadonnut lapsi, ja aikuiset ovat hermostuneita. Pihapiirissä on runsaasti muitakin nuoria/lapsia joihin Mirko kesälomallaan tutustuu.
Olen katsonut tätä 10-osaista sarjaa nyt vähän yli puolen välin, ja olen kyllä vakuuttunut. Vaikka sarja tavallaan käynnistyykin kadonneen lapsen mysteerillä, niin se jätetään ikäänkuin taustalle kummittelemaan. Sarja koetaan lähes kokonaan pihapiirin lasten näkökulmasta, ja vaikka lapset kuulevat ja näkevät paljon asioita, eivät he niitä kaikkia pysty ymmärtämään. Katsoja sen sijaan voi tehdä omia päätelmiään tapahtumista, mutta ainakaan tähän mennessä niitä ei ole selitetty auki, ja ilmassa on paljon kysymysmerkkejä. Pari kolme ensimmäistä jaksoa on melkoista nostalgiatrippailua, ja kun kaksi ensimmäistä jaksoa katsottiin Hattaran kanssa niin voitiin molemmat yhdessä todeta että tuollaistahan se lapsuus/nuoruus oli. Yleensä lapsinäyttelijät eivät minussa juuri ilon tunteita herätä, mutta Munkkivuoressa nuoret näyttelijät ovat kyllä palkkansa ansainneet. Jännä nähdä miten tämä päättyy, mutta tällä hetkellä mennään kyllä vahvassa 5/5 tahdissa.
Hampuusi: Sain viikon aikana päätökseen Primen 8-osaisen Reacher sarjan ja olihan jämäkkä toimintapaketti. Huh huh! Tämä oli kunnon vanhan liiton toimintaa, eikä mitään muniin puhaltelua. Sarja alkaa kun Reacher pidätetään epäiltynä murhasta, mutta pian asetelma kääntyy niin päin, että Reacher auttaakin poliisia. Sillä Reacherillä on alibi ja uhri on hänen veljensä. Pian selviää, että takana on suurempi salaliitto ja matkan varrella ruumispino kasvaa kasvamistaan. Siinä missä Reacher-elokuvat saivat kovaa arvostelua, kun Tom Cruise oli liian pieni Reacherin saappaisiin, niin sarjaan on löydetty sen kokoinen elukka pääosaan, että täyttää Reacherin raamit. Tosin näyttelijänä pääosan Alan Ritchson ei ole Tompan tasoa, mutta annettakoon se anteeksi.
Reacher on isona järkäleenä pysäyttämätön luonnonvoima, varustettuna sotilaskoulutuksella ja terävällä älyllä. Eikä kyse ole pelkästään pääosa näyttelijän koosta, vaan sarja on muutenkin uskollisempi alkuperäisromaaneille. Sarjan tarina on aika simppeli, mutta siinä riittää sen verran mutkia, ettei ala toistamaan itseään tai jauhamaan paikoillaan, ja meininkiä vauhditetaan sopivin väliajoin jämerillä toimintakohtauksilla. Joku voi sanoa, että tämmöistä machoilua ei kaivata nykypäivänä, eikä välttämättä ole siinä väärässä, mutta minä joka kasvoin Schwarzeneggerin ja Stallonen action-leffojen parissa, niin löysin sisäisen pikkupoikani ja tykkäsin tästä. Jykevää toimintaa ja tarpeeksi toimiva tarina siihen ympärille, siinä resepti joka tempasi mukaansa heti alusta asti ja piti otteessaan. Suosittelen lämpimästi toiminnan ystäville.
Hevoshuutaja: Minäkin ehdin katsomaan ensimmäisen jakson Reacheria, ja ei ollenkaan huono. Pääosan äijä on karmea korsto, mutta näyttelijäntaidoissa on vielä hieman hiomista. Se vähän ihmetytti kun Jack oli ylivertaisen myllytystaitojensa lisäksi melkoinen Sherlock päättelemään asioita, en muista oliko näin niissä Tompan leffoissakin.
Ainiin! Mähän bingetin myös netflixin uuden The Watcher-sarjan. Sarja starttaa kun nelihenkinen perhe ostaa unelmiensa talon jonkin pikkukaupungin laitamilta. Pian he kuitenkin huomaavat että naapurustossa asuu helvetin outoa jengiä, ja kun lisäksi postilaatikkoon tulee nimettömiä häiritseviä kirjeitä nimimerkiltä the watcher, alkaa asunnon osto kaduttaa. Kaikenlaista ikävää tapahtuu, asunnon myyntiäkin mietitään. Lopulta alkaa avio-onnikin olla koetuksella.
*spoiler warning*
Tää alko ihan mielenkiintoisesti, mutta lässähti kyllä melko pian. Perheen vanhemmat käyttäytyvät todella typerästi, ja syyttävät vuoron perään kaikkia naapureitaan kirjeistä. Lopulta jopa toisiaan. Alun jännitys muuttuu mielenkiinnottomaksi läpsyttelyksi, jonka toivoisi vain loppuvan. Lopussa sitten ”ratkaisua” tarjotaankin, mutta ei tähän lopulta edes saada mitään päätöstä. Ja tietty ymmärrettävää, tämä kun perustuu tositapahtumiin. Tai siis kirjeet perustuu, juuri mikään muu ei, tosielämän perhe kun ei ikinä edes muuttanut taloon. Eikä naapuritkaan ihan niin sekopäitä tainneet olla. Niin miksi tähän ei sitten olisi voinut sitä loppuratkaisuakin keksiä. Tästä jäi vähän tympeä fiilis, en oikein voi suositella muille.
Hampuusi: Leffa tai sarjarintamalta ei ole nyt kertoa enempää, mutta jotain on tullut taas lueskeltua. Tuomas Kyrön Liitto kirjan sain päätökseen tuossa heti viikon alkuun. Se oli kyllä persoonallinen ja monikerroksinen sota-aikaan sijoittuva rakkaustarina. Sen kirjoitustyyli oli hauska ja lempeä, mutta tarina surullinen, jossa kaikkea varjostaa haikeus sekä menetys. Se oli merkillinen tyylin ja sisällön kontrasti, mutta kun siihen tottui ja pääsi sinuiksi, niin pidin siitä. Pitää ehdottomasti jossain vaiheessa perehtyä Kyrön tuotantoon enemmänkin, jos vaikka löytyisi joku vähemmän murheellinen kirjakin.
Niin ja Happoradion ”bändielämäkerta” – Pohjalta, mulla on jo komeasti voiton puolella. Siinä takakansi koittaa ennen ensi viikkoa. Minähän tykästyin bändiin kunnolla vasta neljännen, Kaunis minä, albumin myötä, ja kun yhtye ei ole hirveästi lehtien sivuilla patsastellut, niin sen tarina on jäänyt tuntemattomaksi. Nyt sekin asia on viittä vaille korjaantunut. Aki Tykki on mielestäni mainio sanoittaja ja kirjoittaa kappaleissa nerokkaasti arkisista asioista, jolloin tavallisenkin ihmisen on helppo samaistua niihin. Näimpä lyriikoiden taustoista ollut kiva lukea. Kirja on muutenkin ollut todella helppolukuinen, lämmin ja viihdyttävä, niin ja viinanhuuruinen, kuten kotimaiset taiteilijaelämäkerrat tuppaa olemaan. Happoradion menestys ei ole tullut ilmaiseksi, vaan jätkät ovat joutuneet hakkaamaan päätä seinään ja tekemään itsepäisesti töitä sen eteen.
Hevoshuutaja: Peliosastolla olen pelannu lähinnä Overwatch kakkosta, joka on päässyt koukuttamaan pahasti. Peliseuraa olisi kyllä pian löydettävä, sillä randomien kanssa pelailu lyhentää meikäläisen eliniänodotetta huomattavasti.
Meikäläisen viikkoon on toki mahtunut muutakin viihdettä, vietettiin nimittäin Hattaran kanssa pari kulttuuripäivää tuossa alkuviikosta. Laitetaan niistä erillinen postaus, laitan tännekin sitten linkin siihen kun se julkaistaan. Alla pari teaseria tulevasta.
Hampuusi: Meikä metsämies ei käynyt nyt missään keikoilla tai edes kapakoissa. Sen sijaan tein jonku verran ylitöitä ja sitten siihen yötöitä. Siihen päälle yrittänyt ottaa rennosti, mutta pitää nyt korjata tilanne. Onhan lauantaina Vantaa rock Myyrmäessä. Eiköhän tässä ollut kaikki tältä erää. Palataan asiaan taas ensiviikolla.
Satunnaistoisto 