Hampuusi: Uusi viikko, mutta aika pitkälti samat kujeet. Katsoin Prime-palvelusta Deep water elokuvan. Ei ihan uunituore trilleri, mutta alkuvuoden satoa tältä vuodelta kuitenkin. Elokuvassa pariskunnalta on intohimon kirkkain liekki hiipunut ja vaimo etsii piristystä kodin ulkopuolelta, eikä edes salaile sitä, mutta kun rakastajia alkaa katoamaan, niin herääkin epäilys, että katsooko mies sittenkään vaimonsa avioliiton ulkopuolisia seikkailuja sormien läpi. Siinä alkuasetelmat tähän jännitysnäytelmään. Ben Affleck tekee aivan kelpo roolin pariskunnan miehenä, josta ei voi olla varma onko hän murhaaja vai ei? Kuvankaunis Ana de Armas tekee hyvää työtä vaimona, josta on kuoriutunut viettelijätär.
Näin tästä joskus vuosi sitten puolen minuutin teaserin ja jotenkin se puhutteli minua tai siis sillai, että tahdoin nähdä elokuvan. Sittemmin olen huomannut, että esim. Imdb:n 5.4 arvosana ei hirveästi mairittele elokuvaa, mutta kiinnostuksen siemen oli jo kylvetty eikä siitä enää päässyt eroon. Elokuva itseasiassa alkaa kiinnostavasti. Jännitystä rakennetaan kelvollisesti ja pariskunnan keskinäinen psykologinen sodankäynti pitää sähköä yllä. Tarinan tunnelma kantaa puolitoista tuntia, mutta sitten tulee ratkaiseva paljastus ja samalla kaikki sähkö ja jännitys katoaa elokuvasta kuin ilmapallosta, josta päästetään ilmat pois. Viimeinen puolituntinen on sitten melko lässähtänyttä jännäriä ja lähinnä odottelin, että loppuispa jo. Vaikka elokuva vesittyy lopuksi, niin uskallan suositella tätä trillereiden ystäville kertakäyttöviihteeksi.
Hevoshuutaja: Meikän viikon elokuva oli Apple Tv plussasta löytyvä The Greatest Beer Run Ever. Tositapahtumiin perustuvassa tarinassa eletään vietnamin sotaa, ja Chickie Donohue (Zac Efron) lupaa baari-illan päätteeksi lähtevänsä viemään olutta sotimaan lähteneille ystävilleen. Vietnamissa Chickie huomaa että sota ei ehkä menekään ihan niinkuin hän on kuvitellut, sota on helvettiä ja ehkä sitä kotopuolessa protestoineet hipit eivät olekaan olleet niin väärässä. Vietnamissa Chickie tapaa ystäviensä lisäksi myös toimittaja Arthurin (Russell Crowe), joka kertoo hänelle lisää totuuksia sodasta. Tää oli vähän outo elokuva, alun hassutteleva meininki muuttuu elokuvan edetessä draamaksi, mikä kieltämättä sopikin tähän paremmin. En tiedä miksi tässä oli mitään komediallisia elementtejä mukana, lopun totisempi meininki sopi aiheeseen paremmin. Kyllä tän ihan kevyesti katseli, mutta mikään klassikko ei missään nimessä ole kyseessä.
Hampuusi: Katselin Netflixistä tämmöisen true crime dokkarin kuin Tapoin äsken isäni. 3-osaisen dokumentti kertoo teini-ikäisestä Anthony Templetistä, joka ampui isänsä, eikä koskaan kiistänyt tekoa. Sarjan suola ja pippuri on syyt, jotka johtavat tähän kohtalokkaaseen iltaan, jolloin Anthony sanoo hätäkeskukseen puhelimessa sanat – I just killed my dad. Nimittäin tarina epätoivoisen teon takana sisältää melkoisia käänteitä ja osoittautuu paljon kimurantimmaksi kuin alunperin vaikuttaa.
Dokumentin dramatisointi on hyvää, kerronta toimii ja jännite säilyy melkein koko ajan, eikä mukana ole tyhjäkäyntiä paljoakaan. Kokonaiskestoa kolmen jakson pötkölle tulee pikkusen päälle pari tuntia, jonka olisi kyllä voinut puristaa alle kahteen tuntiin, mutta tilanne ei ole pahakaan kun vertaa moniin muihin Netflixin true crime sarjoihin. Lopputuloksena on synkkä paketti, joka on sekä surullista, että hirveää katsottavaa, eikä jättänyt minua kylmäksi, vaikka jäinkin ihmettelemään paria juttua. Näimpä uskallankin suositella tätä true crime dokkareiden ystäville.
Hevoshuutaja: Mä sain katseltua Dahmerin loppuun netflixistä, ja tässä kyllä oli pari kolme jaksoa liikaa. Koko sarjahan eteni melko rauhallisesti, mutta kun loppua kohden huomio siirtyi enemmän uhrien omaisten ja Jeffin seinänaapurin elämän kuvaukseen, alkoi meikällä hieman silmä luppaseen. Ihan onnistunut päätös tähän kuitenkin saatiin, mutta löysää oli. The Old Manista on myös tullut kolmas jakso, joka piti sarjan tason vielä korkealla. Hieman toki hymyilyttää eläkkeellä olevan Jeff Bridgesin fyysinen kunto, kun mies myllyttää tasapäin puolta nuorempiensa kanssa. Uutena sarjana löytyi Disney plussasta The Bear. Maailman huippukokkeihin lukeutuva Carmen on tullut Chicagoon hoitamaan pientä nuhjuista ruokapaikkaa jonka hänen edesmennyt veljensä jätti jälkeensä. Ensimmäinen jakso on melko kaoottinen, mutta onneksi meno siitä hieman rauhoittuu seuraavissa jaksoissa. Kyseessä on jonkinlainen komedian ja draaman sekoitus, ja itselleni tää toimi semmosena hyvän mielen sarjana. Ei aiheuta naurunremakoita mutta kuitenkin hymyilyttää välillä ja mukana on lämmintä henkeä hahmojen välillä. Ehkä voisi verrata Ted Lassoon, joka toisaalta on tätä ainakin neljän jakson perusteella paljon edellä.
Neiti Hattara: Innostuin jo! Disney + ja nalle! Mutta pöh. Paljon hauskempaa olisi, jos karhu kokkaisi.
Hevoshuutaja: Vitsi se on hauska se yks vanha aku ankka-piirretty jossa on karhu. Löysinkin sen!
Neiti Hattara: Vietin viime viikon Kööpenhaminassa. Siellä oli minun purjelaivapysäkkini. Monet muut tosin jatkoivat matkaansa Helenan kanssa aina Kap Verdelle saakka.
Loppumatkan aikana meri oli välillä vauhdikas, mikä toisaalta auttoi meitä kulkemaan aikataulua edellä, mutta samanaikaisesti esti muun muassa seisomisen suorassa. Hyttikaverini tokaisikin eräänä aamuyönä 03.30, kun heräsimme kansivaihto-vuoroomme, että: ”V*ttu tämä on sairasta”. Keikunnan massiivisuus yllätti. Kuuluin onnellisiin, jotka selvisivät kevyellä pahalla ololla, koska osa jengistä laattasi yötä päivää jopa seinille.
Mutta Köpis! Miten ihastuttava paikka! Täällähän haluaisi vain istua joko cappuccino tai viinilasi kourassa aamusta iltaan. Mutta onpahan niin kallista, että täytyy miettiä, missä sen päivän annoksensa tahtoo nauttia. Tanskalaiset ovat ystävällisiä ja puhuvat onnekseni englantia, sillä mitään selvää en saa tuosta molotuksesta. Tulen tänne uudestaan, mikäli jostain alkaa ilmestymään ylimääräisiä satasia.
Suosittelen: Glyptoteket, Cafe Alma sekä Rosenborgin Linnan puisto
Hampuusi: Tänään, perjantaina, tuli Lord of the rings: Rings of power – sarjan 1.kauden viimeinen jakso ja minähän katselin sen tietysti heti aamutuimaan, uunituoreena ja lämpöisenä. Sillä onhan Keskimaa-touhu minulle sitä kaikista kovinta ja rakkainta fantasia-meininkiä. Olenhan lukenut koko Tolkienin tuotannonkin ja katsonut Peter Jacksonin Sormusten herra trilogian pidennetyn version ties kuinka monta kertaa. Joten tämäkin sarja kuului alusta asti vuoden odotetuimpiin tapauksiin ja sen takia pitikin viritellä Prime suoratoistopalvelu näkymään. Nyt kun kahdeksan jakson kausi on paketoitu, niin sen voi taas katkaista.
Ainoa mikä tässä ennakkoon vähän epäilytti ja jännitti, että sarja ei pohjaa suoraan mihinkään Tolkienin tarinaan. Pelko oli pääosin turha ja kyllä tästä löytyi viittauksia Tolkienin tarinoihin. Toki tässä oli omat lapsuksensa, kuten Haltioiden elämä muka riippuisi Mithrielistä, eikä mihinkään tämmöiseen löydy, minkäänlaista viittausta, missään kohtaa Tolkienin tuotantoa. Ihan höpö höpöä. Itseäni ärsytti myös, miten nuori Elrond oli vitummoinen vässykkä ja kaikki se karisma, mikä näkyi Sormusten herra trilogian elokuvissa, loisti poissaolollaan. Eikä nämä jääneet ainoiksi miinus-merkkisiksi asioiksi sarjassa, sillä käsikirjoituksessa on omat ongelmansa ja välillä kierrätetään Sormusten herra elokuvien ”juttuja”, muttei takerruta niihin, vaan lähdetään posin kautta.
Sarjahan kertoo siitä miten paha on nousemassa, Sauron kehrää taustalla ja tekee nousuaan mustaksi ruhtinaaksi, eikä kukaan muu tunnu uskovan pahan olemassaoloon kuin Galadriel. Näistä asetelmista on hyvä sukeltaa Keskimaan vietäväksi ja lumoutua sen taianomaisesta maailmasta. Kaikki on upean näköistä ja musiikki pauhaa mahtipontisena. Tarinaa sepittäessä on otettu paljon vapauksia, mutta se on ihan mukiinmenevä ja kausi tuodaan onnistuneesti maaliin. Pääosan ruotsalaisnäyttelijätär, Morfydd Clark, on oikein hyvä ja melkoinen sähikäinen nuorena Galadrielina, pohjoisten joukkojen komentajana. Näimpä vioistaan huolimatta kyseessä on varsin mukaansatempaava fantasiaseikkailu, jonka uutta jaksoa odotteli innolla joka viikko.
Eihän tämä pääse samalle tasolle Sormusten herra trilogian extended editionien kanssa, mutta on parempi kuin Hobitti elokuvat, joten fantasian ystävät, ei muuta kuin haltijakorvat päähän, sarja rullaamaan ja aloittakaa matka Keskimaahan. Suosittelen lämpimästi. Primellahan on suunnitelmissa tehdä sarjasta viiden kauden kokonaisuus, joka loppunee siihen kun haltioiden ja ihmisten liitto nujertaa Sauronin ja Isildur jättää heittämättä valtasormuksen tuomiovuorelta alas tai näin arvailen. Eli jatkoa tälle maailman kalleimmalle sarjalle on luvassa, aikanaan.
Hevoshuutaja: Pelirintamalla Death Stranding tavallaan eteni ja tavallaan ei. Mitään moottoriajoneuvoa ei tietenkään saanut vieläkään käyttöön, mutta urhoollisesti lähdin taas patikoimaan jalkaisin. Kävin hakemassa jostain perseestä jonkin tavaran ja olin palaamassa takaisin kunnes peli kaatui. Enkä ollut tallentanut. Katellaan sitten syssymmällä uudestaan. Ja eipä tässä ole paljon ollut aikaakaan, sillä ostin Xbox Series S-konsolin että pääsin pelaamaan jääkiekkoa kavereiden kanssa. Oikeastaan kaiken muun voi pelata tietokoneella, mutta jostain syystä nhl-pelisarjaa ei tietokoneelle enää julkaista. Tällä viikolla muuten julkaistaan uusi Nhl23-peli, joka maksaa kivat 80€. Saattaa jäädä ostamatta kun edellisestä pelistä ei ole muutettu muutakuin kansikuva. Game passilla onneksi pääsee testaamaan sitäkin 10 tuntia ilmaiseksi. Viikonloppuna tuli myös pelattua juuri julkaistua Overwatch 2-peliä, joka on käytännössä sama peli kuin ykkönen. Mutta ihan viihdyttävää hommaa silloin kun omaan tiimiin sattuu osaavia pelaajia.
Hampuusi: Ei sitä itsekään pelkkää suoratoistoa ole jauhanut tässä viikon aikana. Vaan kävin kyläilemässä ystäväpariskunnan luona. Se oli semmonen kummin velvollisuuksien hoitoreissu. Eli kummipojan kanssa pelailtiin jotain autopeliä ja sitten illalla oli edessä tärkein kummin tehtävä. Nimittäin kummipojan äidin ulkoilutus ja mehän kävimme JP Leppäluodon keikalla Tampereen YO-Talolla. Se oli kivalla tavalla vanhan aikainen keikka paikka. Eikä kyseessä olekaan mikään uusi paikka, vaan siellä Juicekin esiintyi aikoinaan. Olut oli yllättävän kallis, sillä tuopista sai pulittaa muistaakseni 7,4€.
Mitä tulee artistiin, niin Leppäluodon olin nähnyt aikaisemmin sekä Charonin, että Harmajan riveissä, mutta nyt olin ensimmäistä kertaa miehen soolokeikalla ja tykkäsin. JP on karismaattinen ukkeli, upealla äänellä ja nämä soolobiisitkin oli hyviä. Niistä löytyi mukavaa synkkyyttä. Kaikin puolin kivan rouhea keikka ja koko bändi innostui revittelemäänkin välillä. Suosittelen muitakin viemään kummilapsienne äidit ulos ja keikoille.
Hevoshuutaja: Minä kävin eilen katsomassa Placeboa jäähallissa. Kyseessä oli ns. black box-keikka, eli istumakatsomot oli peitetty verholla ja tarjolla oli vain seisomapaikkoja. Olen ehkä joskus aiemminkin ollut vastaavassa konseptissa, mutten muista mikä silloin esiintyi. Oli oikein toimiva ratkaisu, varsinkin kun kentän takaosa oli anniskelualuetta jossa sai keikasta nauttia tuopin kera. Tosin tällä kertaa ei hirveästi ollut tarvetta kaljoitella, oli sen verran kova meininki heti alusta. Settilista koostui pääosin uuden levyn biiseistä, mutta se ei haitannut lainkaan, sillä Placebon uusi levy on ihan helvetin kova. Yllätyin kuinka totaalisesti tämä on kahden miehen bändi, sillä laulajaa ja kitaristia lukuunottamatta muut soittivat ikäänkuin varjoissa. Mutta olipahan karismaattinen kaksikko valoissa, laulaja Brian Molkon ääni oli näin livenä kuultuna ihan mieletön. Ja kyllähän sitä ääntä lähti muistakin. Aivan käsittämättömän kova keikka. Joskus vuosia sitten olin näitä menossa katsomaan ja oli jo lippukin, mutta jostain syystä silloin peruin koko tapahtuman, nyt harmittaa takautuvasti. Hampuusille tiedoksi että täällä olut maksoi 9,70€.
Neiti Hattara: Päätin kotiin päästyäni lähteä leffaan tsekkaamaan Klaus Härön uusimman elokuvan, sillä laskin nyt mielessäni itseni aitojen merikarhujen joukkoon. Mitään en itse asiassa etukäteen elokuvasta tiennyt, nimeä lukuun ottamatta.
Kulttuuritalo Villa Rana on vuonna 1905 rakennettu jugendtalo, jonka tiloista löytyy elokuvia näyttävä Kino Aurora. Tarviiko edes perustella, miksi käyn mieluummin täällä leffassa, kuin Finnkinossa? Toki myönnän, et jotkut leffat saattaa vaatia esimerkiksi täsmäsuunniteltua akustiikkaa, mutta täällä tunnen oloni kotoisemmaksi. Ja nimenomaan tällaisissa, tunnelmavetoisissa elokuvissa paikka on parhaimmillaan.
”Rakkaani merikapteeni” on Härön eka englannin kielinen elokuva ja se sijoittuu Irlantiin. Heti aloin jo mielessäni laskeskelemaan, et onko mulla varaa matkustaa sinne ens vuonna. Jääköön nähtäväksi. Maisemat ja musiikki tukivat elokuvaa täysin. Tämä olisi ollut totaalisen erilainen, mikäli olisi Suomeen sijoittunut.
Elokuvan nimestä huolimatta leffa ei ollut rakkaustarina. Tai oli siinä palanen sitäkin, mutta se näytteli sivuosaa. Tarinalla ei itse asiassa ollut suurta merkitystä, vaan pikemminkin sillä, mitä ja miten ihmiset kokevat ja tuntevat elämäänsä ja sen tapahtumia. Mikään ei ole mustavalkoista. Tai ainakaan ei pitäisi olla.
Nukahtamiskertoja: 0
Hampuusi: Tämän elokuvan minäkin haluan nähdä. Tykkään Klaus Härön elokuvista. Hän osaa kertoa hienosti sentimentaalisia tarinoita, käsitellä kipukohtia ja ladata kohtauksiin suuria tunteita. Eiköhän tässä ollut kaikki tältä erää. Ei muuta taas katse seuraavaan viikkoon.
Hevoshuutaja: Meillähän on tulossa ensi viikolla Hattaran kanssa pari kulttuuripäivää, joten siitä ainakin on luvassa raporttia viikon päästä.
Satunnaistoisto 