Hampuusi: Tässä on melkein viikko vierähtänyt ja olis taas aika käydä läpi viikon viihdetarjontaa. Lähdetään liikkeelle siitä, että katselin HBO Maxilta Baz Luhrmann ohjaaman ja osittain kirjoittaman elokuvan, Elvis. Elokuva kertoo Elviksestä ja hänen manageristaan Eversti Parkerista sekä heidän monimutkaisista väleistään. Ohjaaja Luhrmann onnistuu luomaan Elviksen keikka kohtauksiin upean ja mukaansavievän tunnelman. Niistä välittyy hyvin Elviksen taika. Oikeastaan Elviksestä ei muuta näytetäkkään. Sillä elokuvassa ei nähdä kuin vilaukselta Elvistä perheensä parissa, armeijassa tai näyttelemässä elokuvissa. Näin Elviksen elämä jää pinnalliseksi, kun elämä lavan ulkopuolella pikakelataan ohi. Toisaalta elokuva on yli kaks ja puolituntisena hieman ylipitkä näinkin. Näyttelijä suorituksista voin sanoa sen verran, että Austin Butler tekee pääosassa hienon roolin rokin kuninkaana, mutta Tom Hanks ei oikein istu niljakkaan managerin rooliin. Elvis elokuva nousee visuaalisesti spektaakkelin mittoihin, mutta ei ole mestariteos, vaan ennemminkin aivan hyvä. Uskallan silti suositella tätä musiikkielokuvien ystäville.
Hevoshuutaja: Mä taas katselin netflixin uuden Blonde-elokuvan, joka perustuu johonkin puolifiktiiviseen kirjaan Marilyn Monroesta. En tiennyt ennakkoon että elokuva on tavallaan fiktiota, ja ehkä ihan hyvä että olikin. Vaikka Marilynin elämä varmasti olikin vaikea ja vastoinkäymisiä täynnä, niin tässä leffassa ei tapahtunut oikeastaan mitään kivaa. Pelkkää kärsimystä ja surua. Lähes kolmetuntisena tämä oli melkoisen raskasta katsottavaa. Mutta toisaalta piti mielenkiinnon hyvin yllä. Ana de Armas oli loistava Marilyninä, ja tämä oli hienosti kuvattu. Nick Caven ja Warren Ellisin luoma soundtrack oli myös mainio. Jos tämä olisi ollut ihan vain elämäkerta, niin olisi voinut paikoin tuntua turhalta exploitaatiolta, mutta fiktiivisenä voin hyväksyä valitun linjan. Ehkä tätä ei ihan heti tee mieli katsoa uudestaan, sen verran rankkoja aiheita tässä oli, mutta varmaan voin tätä kuitenkin suositella muillekin.
Hampuusi: Sain viime viikonloppuna päätökseen Arttu Tuomisen Labyrintti-sarjan. Kyseessä on jännittävä neliosainen dekkarisarja, johon kuuluu kirjat Muistilabyrintti, Murtumispiste, Silmitön ja kuvan Leipuri. Labyrintti-sarja kertoo Porin poliisin väkivaltayksiköstä ja päähahmoina on Janne Rautakorpi ja Liisa Sarasoja. Janne on legendan maineessa oleva poliisi, joka on rikki, niin sisältä kuin ulkoakin ja on vain ajankysymys milloin hän särkyy kokonaan. Liisa on entinen yleisurheilija, joka joutuu kärsimään kauniista ulkokuorestaan.
Kirjoissa esitellään aina alkuun hirveä rikos ja aletaan keräämään tutkinta-aineistoa ja miettimään tutkintolinjoja. Kun asetelmat on pedattu valmiiksi, niin Tuominen alkaa taitavasti kiristämään jännityksen verkkoa lukijan ympärillä. Loppua kohden jännitys käy niin piinaavaksi, että kirjan joutuu ahmimaan loppuun, jotta selviää miten käy. Arttu Tuomisen kirjoitustyyli on jouhevaa ja selkeää. Hänen luomansa Pori synkkä paikka, jossa epämiellyttäviä ihmisiä löytyy kummaltakin puolen lakia ja vaikka jokaisessa kirjassa on aina uusi rikos, niin hahmojen henkilökohtaiset tarinat jatkavat siitä mihin edellisessä on jääty.
Muistilabyrintti on Tuomisen esikoisromaani vuodelta 2015 ja nyt koko kirjasarjan lukeneena, niin täytyy sanoa, että mies on parantanut kirja kirjalta ja näin odotankin innolla, että pääsen jossain vaiheessa aloittamaan hänen Delta kirjasarjansa.
Hevoshuutaja: Meikä löys uuden viikoittaisen sarjan seurattavaksi. Nimittäin Disney plussassa on julkaistu kaksi jaksoa minisarjasta The Old Man. Jeff Bridges ja John Lithgow ovat lähes eläkeikäisiä miehiä, joilla on yhteinen menneisyys. Nykypäivässä he kuitenkin ovat eri puolilla lakia. Jeff Bridgesin esittämä Dan Chase on pakoillut vuosikymmeniä, mutta yhtäkkiä virkavalta pääsee hänen jäljilleen ja jahtia johtamaan hommataan Lithgown esittämä Harold Harper. Pari ensimmäistä jaksoa mentiin kissa ja hiiri-leikkiä, ja sivussa avattiin hieman miesten yhteistä historiaa. Jotain konnuuksia siellä on tapahtunut eikä kumpikaan haluaisi niitä julkisuuteen. Parin jakson perusteella aivan ok sarja, toivottavasti kantaa loppuun asti. Seitsemän jaksoa tätä kai on tulossa, ja toista kauttakin jo puuhataan.
Hampuusi: En tiedä kannattaako tällä kerskua, mutta katselin vielä uuden Scream:in, vuosimallia 2022, joka on slasher-sarjan viidesosa. Elokuvassa alkuperäisistä murhista on kulunut 25 vuotta ja ghostface killer palaa, taas. Tämä keräsi ilmestyessään yllättävänkin hyviä arvioita ja siksi en malttanut olla katsomatta, vaikka kyllä tiesin, että sontaahan sitä on luvassa. Elokuva yrittää nokkelasti hyödyntää requel-konseptia, eli että kyseessä on yhtä aikaa, sekä jatko-osa, että re-boot, kuten esim. Star wars Force awakens. Niin ja fanikulttuuria pilkataan myös.
Ensimmäinen Scream tuntui ilmestyessään raikkaalta tuulahdukselta tuodessaan satiirisen ja itseironisen otteen slasher-kauhukonseptiin, mutta nyt koko touhu on jo niin väsynyttä ja ilman ainoatakaan uutta ideaa, ettei tästä jaksa innostua. Varsinkaan kun jokaisen käänteen arvaa etukäteen ja hahmot jäävät ohuiksi. Lopputulos on kuin yrittäisi vielä lypsää jo kuollutta lehmää. Minä katsoin tämän, jotta teidän ei tarvitse.
Hevoshuutaja: Kiitos Hampuusi että katsoit. Mehän käytiin muuten siellä Saran keikallakin perjantaina! Oli mahtava meno taas, kuten aina. Lämppärinä toiminut Rain Diary meni myös melkoisen mukavasti jalan alle, heitä voisi käydä katsomassa uudestaankin. Loose on kyllä ihan hyvä paikka, oli melkoisen intiimi tunnelma kun paikka oli loppuunmyyty. Pieni miinus toki meikäläisen deitistä joka aikansa huusi että ihan paskaa, kunnes poistui kokonaan paikalta.
Hampuusi: Joo. Loose oli vähän pienempi mitä muistelin. Siitä onkin vuosikausia kun siellä käynyt viimeksi, mutta varsin toimiva keikkapaikka ja olutkin oli halvempi kuin Tavastialla. 6 ja puoli rahaa sai muistaakseni tilittää kyypparille tuopista. Mitä tulee keikkoihin, niin Saralla on tunnelmallisia biisejä ja livenä se on jotenkin hypnoottinen. Tykkäsin kyllä, kuten myös Rain diarystä. Se pääsi tulemaan ihan puskista. En ollut ikinä kuullutkaan orkesterista. Jos tulee vastaan, niin mielelläni käyn katsomassa uudestaankin.
Hevoshuutaja: Kaivoin myös ostohousut kaapista ja ostin mulle ja Hattaralle liput sinne Robbie Williamsin keikalle. Sen verran kaukaa on paikat että kiikarit on varmasti tarpeen. Jatkoin viime viikolla alkanutta Death Stranding-peliä parin episodin verran. Varsinkin näytellyt tarinaosuudet ovat rautaa, mutta nyt pääsin oikeastaan tutustumaan kunnolla siihen pelin varsinaiseen pelaamiseen. Eli siihen postin kuskaamiseen. Ja vohoi vittu mitä hommaa. Kilometritolkulla patikointia hankalassa maastossa, jossa ukko meinaa jatkuvasti mennä nurin. Juoksuksi jos laittaa niin kaatuminen on varma ja postit pitkin maita ja mantuja. Pari muutaman kilometrin lenkkiä tein ja niissä meni aikaa ihan helvetisti. Jotenkin jo tuntui että tää jää nyt kesken, mutta viimeisimmän reissun päätteeksi olin näkevinäni jonkinlaisen moottoriajoneuvon. Jos sen saa käyttöön niin ehkä tätä sitten vielä jaksaa, kävely ei varsinaisesti innosta. Varsinkin kun yhtäkkiä varoittamatta vastaan tuli jotain roistoja jotka yrittivät kai anastaa meikäläisen kantamukset. Olisi ollut kiva kun niiden olemassaolosta olisi jotenkin varoitettu etukäteen. Nyt he pääsivät mun jäljille kun kävin tökkimmässä joen rannassa jotain mystistä keppiä joka sitten paljastuikin rosvojen ansaksi. Tämän jälkeen laitoin sitten juoksuksi ja pomo huusi radioon että törmäsit muuten niihin rosvoihin, kannattaa varoa. Voi kun olisi kertonut ennen kun otin työn vastaan. No rosvot luovuttivat kun alkoi satamaan, jolloin itse jouduin ojasta allikkoon, sillä näkymättömät monsterit tulevat sateella esiin. Ja sitten matkanteko vasta hidasta onkin kun joutuu hiipimään. Mutta joo, jos matkatekoa helpottamaan tulee jotain moottoroituja välineitä niin ehkä mä vielä jaksan, tarinakohtaukset kuitenkin ovat mielenkiintoisia. Paitsi ne joissa selitetään ikuisuuksiin jotain pelimekaniikoista, puoli tuntiakin taisi mennä välissä etten voinut muuta kuin kuunnella jotain jorinoita, eikä välissä voinut edes tallentaa. Ei mikään kiireisen ihmisen peli.
Kappas olemme saaneet pullopostia. Ohoh! Tämähän on Neiti Hattaralta.
Neiti Hattara:
”En salline elämän olla tylsää, mikäli se minusta on kiinni” – Neiti Hattara
Elä niin kuin opetat! Tämän vuoksi varasinkin itselleni paikan purjeveneeltä, suoraan syysmyrskyjen aikaan, päämääränä Tanska. Koskaan ennen en ollut edes purjeveneen kannelle astunut.
”Tuulta purjeisiin, miehet mastoihin!”, huusin heti lankulla. Pian selvisi, että veneestä löytyi kippari ja se en ollut minä. Miehistön lisäksi meitä oli parisenkymmentä huimapäistä ilmoittautunut koettelemaan voimiaan merta vastaan. Osa oli toki kokeneempia, osa kuin minä, enemmän innokas kuin älykäs näissä hommissa. Ostinpa jopa elämäni ensimmäiset työhanskat tätä varten. Ja kyllä, niitä myydään myös kukallisina.
Vaikka työskentely merellä onkin minulle tuttua, niin olen omimmillani tarjoilemassa margaritoja, en vinssaamassa ja koilaamassa. Mutta koska elämä, niin kuin minä sen käsitän, löytyy aina sen yllätyksellisyydestä, voi kaikesta oppia jotain suurempaa. Ehkä kymmenen vuotta sitten olisin perustellut matkani tarkoituksen sillä, että saatan joskus päätyä merikapteenin vaimoksi. En enää. Nykyään määritän minuuteni itseni kautta. Ties vaikka minusta tulisi merikapteeni! No ehkä ei kapteeni, mutta jos vaikka kasti?
Tällä hetkellä kirjoitan tätä Visbyssä, jonne purtemme on ankkuroitunut, jotta olemme saaneet muonavarastot täydennettyä ja miehistön juotettua. Se on nimittäin perjantai ja kipparin luvalla kaikki ovat ansainneet tuopposensa paikallisessa kestikievarissa. Hii-o-hoi ja rommia pullo! Huomenna matka jatkuu taas.
Hampuusi: Siinä olikin sitten viihdettä Neiti Hattaran tapaan.
Hevoshuutaja: Joo jännä nähdä miten risteily päättyy, toivottavasti kelit pysyvät suotuisina.
Hampuusi: Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä paketoida tämän kertainen antimme. Palataan astialle taas ensiviikolla.
Satunnaistoisto 