Terveppä terve! Meidän blogi on tässä vietellyt hiljaiseloa melkein koko kesän. Se taas johtuu siitä, että me kirjoittajat ollaan päinvastoin vietetty melko vauhdikas kesä. Minä itse olen myyrännyt läpi kaikenlaisia festareita ja ollut joka viikonloppu menossa jossain. Hevoshuutajalla ja Neiti Hattaralla on sitten ollut omat kiireensä, mutta nyt kesä on ohi. Joten kävin katsomassa uuden Mielensäpahoittaja elokuvan heti ensi-illassa. Ensimmäinen Dome Karukosken ohjaama Mielensäpahoittaja elokuvahan oli tragikoominen draama, joka oli aidosti hauska, mutta surumielinen, eikä jättänyt katsojaa kylmäksi. Toinen Mielensäpahoittaja elokuva oli Tiina Lymin ohjaama lämminhenkinen draamakomedia, jonka parissa katsoja sekä nauraa, että itkee tai sitten hänellä on kivi sydämen paikalla. Molemmat aikaisemmat Mielensäpahoittajat ovat siis olleet mielestäni varsin hyviä ja olin erittäin utelias, että minkälaisen teoksen ohjaaja Mika Kaurismäki on saanut aikaan sarjan kolmannesta elokuvasta. Eiköhän siinä ollut pohjustusta jo vähän liikaakin, joten itse asiaan.
Elokuvassa Mielensäpahoittaja kolaroi Ford Escortinsa, eikä uusi moderni auto käy päinsä, vaan pitää löytää vastaava punainen vuoden 1972 Eskortti. Sellainen löytyykin Saksasta ja Mielensäpahoittaja lähtee auton hakureissulle. Sen verran matkaan tulee mutkia, että tilanne vaatii saksassa asuvan veljen, Tarmon, apua. Veljekset eivät ole nähneet toisiaan 50 vuoteen, joten roadtripillä riittää niin vanhojen kuin uusienkin asioiden puimista. Siinä elokuvan idea lyhyesti.
Vaikka tarinan liikkeelle paneva voima on Escortin haku, niin elokuvan keskiössä on perhesuhteet ja varsinkin veljesten väliset suhteet. Elokuvan paino on jälleen enemmän draaman puolella, nyt jopa komedian kustannuksella. Itseasiassa tunnelma on jopa totinen, mutta on tässä sellainen rivien välissä kulkeva komediallinen sivuvire kuitenkin. Kaurismäki onkin luonut lämpöä hehkuvan teoksen, joka vetoaa katsojan tunteisiin vastaansanomattomalla tavalla. Se miten tässä kuvataan rikki menneiden suhteiden korjaamista on jotain vilpitöntä. Siinä iso osa on näyttelijöillä. Heikki Kinnunen on edelleen mainio vanhana jääränä Mielensäpahoittajana. Kuten myös Kari Väänänen hänen täysin erilaisena veljenään, joka on sosiaalinen ja leppoisa kaveri. Näiden kahden konkarin välisessä kemiassa on jotain taikaa, mikä kumpuaa Kaurismäkeläisyydestä. Eikä rinnakkaistarinassakaan, jossa seurataan Mielensäpahoittajan poikia, vedetä roolisuorituksia vihkoon, vaan Ilkka Forssin ja Ville Tiihosen välilläkin on aitoa veljesten välistä kemiaa.
Ei tämäkään kuitenkaan täydellinen elokuva ole. Mukana on pari tönkköä kohtausta sekä halpa escort-vitsi, joka vie Mielensäpahoittajan bordelliin, eikä jaksa naurattaa. Suurin puute on kuitenkin Mielensäpahoittajan hauskat ja terävät huomiot nykyajasta. Ne olivat aikaisempien elokuvien pikantti ominaismauste, mutta ne loistavat poissaolollaan ja se on pettymys. Lopputulos on Kaurismäkeläisempi elokuva kuin kaksi edellistä Mielensäpahoittajaa ja voi sen takia jakaa mielipiteitä, mutta minun mielestäni tämä on onnistunut lämminhenkinen hyvän mielen draama, jonka aikana meni roskakin silmään. Elokuvan jälkeen kuivasin silmiä ja teki mieli kävellä Flamingosta Jumbon Alkoon ostamaan halvinta Merlottia, mutta siihen ei ollut aikaa, sillä piti kiirehtiä että ehdin bussiin. Merlotin ymmärrätte sitten, jos katsotte elokuvan.
Apropoo alunperin Aake Kallialan piti näytellä Mielensäpahoittajan veljen, Tarmon, rooli, mutta hän mursi mökillä niskansa, viikko ennenkuin kuvausten oli tarkoitus siirtyä Saksaan. Näin Kari Väänänen pestattiin tuuraamaan Aakea. Jo Aaken kanssa kuvatut kohtaukset jouduttiin kuvaamaan uusiksi Väänäsen kanssa. Halvaantuminen oli hiuskarvan varassa, mutta kävi onni onnettomuudessa ja lopulta Aake selvisi ilman leikkaushoitoakin.
4-/5
Satunnaistoisto 