Talven koronarajoitukset olivat nakertaneet Finnkinon sarjalippuni käyttöpäiviä rotan lailla, joten olin päättänyt jo alkuviikosta, että nyt lähdetään viikonloppuna leffaan. Muuten viimeinen lippuni kuivuu käsiin. Selasin tarjontaa ja sieltä hyppäsi esiin tarunhohtoisessa Keminmaassa ja muutenkin Merilapissa kuvattu Huonot naiset. Muistelin nähneeni siitä positiivisia arvioita ja tiesin, että hyvällä lapsuuden kaverillani on elokuvassa rooli, joten se oli valintana helppo. Elokuvassa pienen lappilaisen kylän seurakuntatalon emäntä, Johanna, on järjestelemässä häitä ja samaan aikaan venäläisiä seksityöläisiä kuljettava minibussi hajoaa lähettyvillä. Ulkona on 30 astetta pakkasta ja Johanna joutuu majoittamaan matkustajat, kunnes kulkuneuvo saadaan korjattua, mutta seksityöläiset täytyy pitää piilossa tai muuten hänelle tulee emännän pestistään potkut. Siinä lähtöasetelmat elokuvalle. Tarinassa on sen verran tositapahtumien tuomia vaikutteita, että eräänä jouluna 2000-luvun alussa, käsikirjoittaja Karoliina Lindgrenin, äiti tuli Sodankylän mummolassa herättämään, kertoen, että miten piha on täynnä naisia. Pian selvisi, että Torniosta päin tullut seurue oli seksityöläisiä ja heiltä oli hajonnut minibussi kotimatkalla. Mummolassa oltiin vieraanvaraisia ja sukulaispoika auttoi korjaamaan menopelin, samalla kun naiset istuivat pirtissä juomassa glögiä. Tästä tapahtumasta päälimmäisenä jäi mieleen, että samanlaisia naisia nekin olivat villapaidoissaan kuin hekin. Tämän kohtaamisen kypsyttely elokuvan ideaksi otti kuitenkin paljon aikaa, mutta se kannatti.
Huonot naiset on Niklas Lindgrenin ensimmäinen ohjaus elokuvien saralla. Hän on ollut mukana kirjoittamassa vaimonsa kanssa käsikirjoitusta, mutta vastannut siinä enemmän dialogista kuin dramaturgiasta. Ohjaaja Lindgren on luonut perinteikkään suomalaisen komedian, jossa on mukavasti tummempaakin huumoria. Tykkäsin erityisesti siitä miten hyväntahtoisesta otteestaan huolimatta, elokuvassa on sillai jännästi melankolinen tai sellainen surumielinen pohjavire. Elokuva ei varsinaisesti aiheuta naurunremakoita, mutta on monessa kohtaa aidosti hauska. Siitäkin huolimatta, että elokuvassa leikitellään paljon stereotypioilla. Tarina rullaa sujuvasti hyvässä rytmissä, vuoroin saa vetää suuta hymyyn ja sitten jännittää miten Johannan hääjärjestelyt sujuvat ilman, että kutsumattomat vieraat paljastuisi. Vaikka se onkin ajankysymys, sillä on selvää miten miesväki reagoi, kun huhut yllättävistä vieraista alkavat liikkumaan. Elokuvan onnistuminen lepää vahvasti näyttelijöiden harteilla ja se onkin nautittavaa seurattavaa laidasta laitaan, ihan pienempiäkin rooleja myöten, mutta tämä on kyllä Leea Kleemola show. Hän tekee huikean roolityön emäntänä, joka tuntuu olevan täydellisen hermoromahduksen partaalla, yrittäessään selvitä häiden järjestelyistä samalla kun kaikki tuntuu luhistuvan hänen niskaansa, mutta näyttää ulospäin kuin kaikki olisi kunnossa. Miehistä parhaiten esiin nousee yllättäen Mikko Penttilä, moitteettoman ja hyvän tyypin roolissa. Myös Tomi Alatalo on hyvä velmun Tepon roolissa, jolla on tapana puhua puolisolleen muunneltua totuutta.
Elokuva ei esitä seksityöläisiä rikollisina, vaan tavallisina ihmisinä, jotka joutuvat tarjoamaan palveluita rahaa vastaan. Suomalaisten, niin miesten kuin naistenkin, piiloasenteita seksityötä kohtaan paljastetaan katsojalle, näyttäen miten pikkusieluisia ja ennakkoluuloisia me ihmiset osaamme olla. Silti kun kysymys on komediasta, niin tätäkin käsitellään lämmöllä ja kaikki päättyy lopulta parhain päin. Elokuvassa on myös omat sudenkuoppansa ja se etenee ehkä liiankin tuttuja teitä kohti maaliviivaa, eikä näin ollen tarjoa yllätyksiä matkallaan. Jäin kaipaamaan myös vähän enemmän rosoisuutta ja särmää. Nyt meno oli aika maltillista ja turvallista. Lopputulos on kuitenkin sympaattinen ja toimiva Lappilainen kuokkavieraskomedia, josta jää hyvä mieli.
3½/5
Satunnaistoisto 