”Takana sohvan isukki makaa, ilta pakastaa, vaatehuoneessa joulupukki takaa äitiä rakastaa”, näin lauletaan Koti-Viikate-Teollisuuden Adventti nimisessä joulumelankolisessa kappaleessa. Muut laulaa niitä tiptappeja ja minä hyräilen näitä. Normaalisti joskus mietin, että miksi joulu on silloin kun se on. Kunnes olen muistanut sanonnan, että tunge se sinne minne ei aurinko paista ja miettinyt, että toimii joulun kohdalla, kun on vuoden pimeimpään aikaan, mutten ollut nyt samanlainen joulumörökölli. En kylläkään viritellyt ainuttakaan joulukoristetta tai mitään siihen viittaavaa. Silti mietin miten olen vanha ja kulunut ukko, mutta muistin miten Neiti Hattara sanoi minulle kerran, että ennemmin kulunut kuin käyttämätön. En ole varma mitä hän tarkoitti käyttämättömällä, mutta oman elämäni ryvettämä ja kyllähän hän on siinä oikeassa. Muutenkin Neiti Hattara on onnistunut saamaan minut ajattelemaan joulua ihan uudesta näkökulmasta. Sillai, että vaikken istu, enkä halua istua perinteiseen joulumuottiin, niin se ei tarkoita, etten voisi olla jouluihminen. Se ei varsinaisesti tarkoita, että olisin innostumassa joulusta, mutta se sai minut ajattelemaan asiaa ja tuntemaan, että ehkä vielä joskus olen jouluihminen. Ei isoja laivojakaan käännetä hetkessä. Aika näyttää. Hyvän joulumielen sain ainakin erään ystäväni lapsen myötä, näin yhtenä esimerkkinä, muttei mennä siihen. Sen sijaan voisin kertoa, siitä miten keksin mielestäni hauskan jutun tätä varten. Pian kuitenkin aloin miettimään, että – Hetkinen! Olen tainnut saada saman idean aikaisemminkin ja kirjoittanut sen jo aiemmin. Se ajatus alkoi vaivaamaan. Joten aloin selaamaan vanhoja Hajatelmiani ja sieltähän se löytyi. Samalla tein havainnon, että omasta mielestäni Hajatelmani olivat ennen parempia kuin nykyään. Olen selvästi menettänyt parhaan teräni. Ehkä on aika paketoida nämä pidemmäksikin aikaa ja pitää taukoa. En tiedä, mutta jään ainakin pohtimaan sitä.
Se ei kuitenkaan ole tämän hetken murhe, vaan mennään eteenpäin. Kirjoitin viimeksi Hajatelmat otsikon alle Joulutarinan. Se keräsi alkuun lukijoita niukasti, mutta lopulta ennen joulua se oli kehrännyt keskivertoa Hajatelmia suuremman suosion ja palaute oli varsin positiivista. Siellä pyydettiin paljon myös jatkoa tarinalla, että miten se aatto oikein sitten meni. Ne ketkä eivät ole sitä vielä lukeneet, niin pääsevät siihen käsiksi tästä linkistä – Hampuusin Joulutarina, jonka suosittelen lukemaan ennen tarinan jatkon lukemista tai sitten hypätä seuraavan kappaleen yli. Jokatapauksessa vaikka olen monesti sanonut, etten ole jukeboxi, josta voi vaan toivoa, niin tarjoilen tässä nyt lukijoiden toiveesta pienen jatkon Joulutarinalle. Nimittäin alkuperäinen tarinahan loppuu ennen aatto aamukuutta ja ajattelin itse, että lukija saa itse päättää miten se jatkuu, mutta kun se ei riittänyt niin vastaan nyt huutoon ja kysyntään.
Eli tarina jatkuu näin – ”Aattoiltana istuskelen sohvalla glögiä maistellen. Petterikäristys oli kertakaikkisen hyvää. Sen perään on nyt hyvä ottaa rennosti tässä ja naputella viestiä Joulumuorille. Hetkinen mitäs älämölöä kadulta kuuluu? Aivankuin joku tai jotkut laulaisivat? Lähden glögimuki kourassa parvekkeelle tarkastamaan tilannetta. Täällähän kuuluu aivan selvästi laulua: ”Tänne päin, jonoon vaan, täältä taivaspaikat irtoaa, ja samoilla lipuilla, kaksi maksutonta juomaa saat..”. Sillä Jeesus ja Antti Tuisku laulavat duettona ’Jesse on mun frendi’:ä parvekkeeni alla. Hymy hiipii kasvoilleni, hetkeä myöhemmin sovittelenkin jo ruutupaitaa ylleni ja nappaan nopeasti kertakäyttötuoppiin vettä. ’Rakkautta vain’ elokuva jääköön myöhemmäksi. Kadulle päästyäni kysyn Jesseltä – Et sä millään viitsis muuttaa tätä Moskovan muuliks? Samalla ajattelen – En tiedä tarkoittiko Samu tätä, mutta nyt toden totta annan Joululle mahdollisuuden. My friend, The End.
Todellisuudessahan joulu meni vähän erilailla. Sillä hallitus kiristi koronarajoituksia ja näin Tulisuudelmakin pisti ovensa säppiin. Joulukaan ei ollut musta, sillä 23.päivä se sateli ohuen lumikerroksen maahan Tiksissäkin. Torstaina töihin mennessä vuoronvaihdossa kaikki toivotteli hyviä jouluja. Joulu lähti sillai hyvin liikkeelle, eikä tarvinnut olla täyttä päivääkään, vaan pääsin lähtemään pari tuntia aikaisemmin. Itse jouluaatto lähti rullaamaan omalla painollaan. Aamupalaksi keittelin torttukahvit ja katselin ysäri toimintatrillerin. Sen jälkeen pistin rokin soimaan ja aloin kokkailemaan käristystä. Kaikki tuntui sujuvan kuin tanssi. Ruokakin maistui hyvälle. Neiti Hattara oli kehunut Blossan perusglögiä hyväksi ja ruuan päälle lämmitinkin sitä kupillisen testiksi. Eikä Hattara puhunut soopaa, kyllähän se oli perusglögiksi mainio kampe. En sano, että voittaisi parhaan variantin mitä pystyn Marlin glögistä taikomaan, mutta sillai helpompi, kun ei tarvitse kuskata mukana montaa pulloa ja törppöä, vaan toi Blossa toimi sellaisenaan mainiosti. Sitä oli mukava mehustella ja koko pullo upposikin pötsin pohjalle ennen päivän päättymistä. Siinä jouluisten toimien lomassa The Doorsin tuotantoa, Metallicaa, Sarparantaa ja Herra Ylppöä eri kokoonpanoissa kuunnellessa, mieli oli aika hyvä. Sanoisin, että plussan puolella jouluksi.
Jossain vaiheessa kuitenkin mieleni rupesi mustumaan, kun aloin saamaan viestejä vanhoilta ystäviltäni, että missä oot? Ja nähdäänkö joulun aikana Kemissä tai Oulussa? Siinä viestitulvan pyyhkiessä ylitse aloin tuntemaan itseni yksin yksinäiseksi ja tunsin, että jään jostain paitsi, kun olen yksin täällä väärässä päässä Suomea. Tämä on pieni, mutta pitkä ja pimeä maa. Täällä jos yksinäisyys saa karhuotteen, niin se on korutonta kirjoitettavaa. Siksi onkin mukava kertoa, että löysin lopulta lohtua alakulooni viestien mukana ystäviltäni ja aaton jälkeen kaikki menikin sitten rauhallisesti, pääasiassa lepäillen ja ilman suurempia tunnekuohuja. Paitsi Encanto aiheutti pientä kuplintaa. Se elokuvan värimaailma lumosi minut täysin ja musikaalinumerot olivat huikeita. Se päähahmon riittämättömyyden tunne oli riipaisevaa. Se oli lämmin ja hauska, sekä koskettava, että voimakas elokuva. En tiedä mistä johtui, mutta minä vaan hymyilin ja itkeä vollotin, tarkoitin tietysti, että roska meni silmään. Jokatapauksessa lopputulos on taianomainen ja todella sympaattinen paketti, vaikka tarina jättikin enemmän kysymyksiä auki kuin antoi vastauksia, mutta niitä ei edes muista enää. Muistan vaan sen hyvän fiiliksen minkä elokuva jätti. Joulun jälkeen töihin herätessä ei ollut ehtinyt mennä viittä minuuttia, kun totesin – ’Vittu tämä työviikko ei lopu koskaan’, mutta niin se vain lähti arkikin rullaamaan, sitten kun heräili kunnolla ja sai koneet käyntiin, työpäivät soljui iisisti ja oon tässä nyt kirjoittamassa tätä.
Jos puhutaan muustakin kuin joulusta, niin tässähän tuli uusi Bond-leffa syksyllä, No time to die. Jos ennen asiaan menoa aloitan alusta ja kerron ettei ole liiottelua sanoa, että rakkauteni elokuvia kohtaan alkoi nimenomaan James Bond-leffoista. Jo pikkupojasta lähtien halusin olla kuin James Bond. Joten ei olekaan ihme, että aivan sama kuinka monta kertaa katson Bondit läpi, niin en niihin kyllästy. Nykyään toki tiedostan Bondin toksisuuden ja samalla arvostan naista tasavertaisena ihmisenä. Silti Bond on edelleen elokuvien suosikkihahmoni. Se saa edelleen silmäni kirkastumaan pikkupoikamaisesta innostuksesta ja kun maailman tunnetuin tunnusmusiikki lähtee soimaan, niin tiedän, että pahikset vuorollaan koittavat maapallon valtaansa alistaa ja samalla Bond martinin ravistaa.
James Bond, Salainen agentti 007, lupa tappaa. Jos mennään syvemmin aiheeseen, niin Bond on ajaton hahmo, hän on aina tarpeeksi vanha ollakseen kokenut ammattilainen ja kuitenkin tarpeeksi nuori ollakseen fyysisesti huippukunnossa. Bond on aina tyylikäs ja pukeutunut joka kerta täydellisesti tilanteen vaatimalla tavalla. Hän on elegantti kameleontti. Bond on täysi hurmuri. Kaikki naiset ovat sulaa vahaa hänen käsissään. Sanavalmiudessa Bond on melkoinen veijari, eikä jää koskaan sanattomaksi, vaan joka tilanteeseen löytyy sopiva ja nokkela sutkautus. Bondin ruoka- ja juomatietämys on omaa luokkaansa. Hän tietää mm. mitkä ruuat kiihottavat sukuviettiä ja missä lämpötilassa nauttii shampanjansa ja muut juomansa sekä juomien koostumus selviää hajuaistin avulla, mm sherryjen ja brandyjen. Kosmopoliittina hän voi ympäri maapallon kävellä hotelliin pyytäen sitä tavallista sviittiään, tietäen aina paikalliset herkut ja erikoisuudet. Korttipeleissä ja muissa uhkapeleissä Bond on voittamaton. Tilanteen vaatiessa tiukkaa toimintaa, Bond on lyömätön sekä maalla, merellä että ilmassa niin kesällä kuin talvella. Häneltä ei konstit lopu. Hän selviää pahimmistakin tilanteista määrätietoisuutensa, nokkeluutensa, kamppailutaitojensa tai viimeistään agenttivempaimiensa avulla, pelastaen lopulta maailman tai vähintäänkin maailman paljolta pahalta. Joku voisikin sanoa, että Bond on kuin supersankari ilman viittaa tai naamiota.
Sean Connery on ensimmäinen ja paras Bond. Sitä jonnet ei muista ja setämiehet ei unohda. Toki minulla meni tämän asian tajuamiseen aikapitkään, mutta viimeistään tämän vuosituhannen alkupuolella olen ymmärtänyt kuinka ylivertainen Connery oli Bondina. Hän määritti Bondin roolin. Hänen tyyli, arvokkuus, itsevarmuus ja sula vetovoima herättivät Bondin roolihahmon eloon. Hän yksinkertaisesti vaan teki kaikki pikku jututkin muita paremmin. Aivan kuin hän ei edes olisi näytellyt Bondia, vaan olisi ollut Bond, James Bond. Roger Moore muokkasi Bondia uudelleen tuoden elokuviin lisää vauhtia ja veijarimaisuutta, luoden näin omanlaisensa James Bondin apinoimatta Conneryä. Roger Mooren Bondilla on minulle eniten nostalgia-arvoa ja herättää aina lämpimiä muistoja, sillä hän oli suosikki Bond lapsuudessani. George Lazenby siinä välissä oli yhden Bond-elokuvan mittainen farssi. Se mikä oli Conneryllä itsevarmuutta, oli Lazenbyllä ylimielisyyttä. Hän ei istunut Bondiksi alkuunkaan. Mooren jälkeen vuorossa oli Timothy Dalton, joka vei Bondia Ian Flemingin kirjojen Bondin suuntaan, eikä se Daltonin Bond-hahmo ollut huono, mutta peittosi ainoastaan Lazenbyn. 90-luvulle tultaessa maailma oli muuttunut ja yhtäkkiä Bond olikin sovinistinen jäänne kylmänsodan ajalta. Tähän maailmaan Brosnan loi onnistuneen Bondin, yhdistellen Conneryltä ja Moorelta parhaita juttuja, mutta tehden siitä silti omanlaisensa Bondin. Daniel Craig määritteli sitten Bond-hahmon kokonaan uusiksi vuonna 2006, tehden siitä synkemmän ja rosoisemman hahmon, joka myös vuotaa verta ja sotkee pukunsa toiminnan lomassa. Craigin Bond istui nykyiseen maailmaan myös naiskuvaltaan paremmin.
Ensimmäisten elokuvien aikaan Bond-formaattia vielä hiottiin, mutta Goldfingerissä konsepti oli ensimmäistä kertaa viritetty huippuunsa. Omasta mielestäni kyseessä on elokuvamaailman timanttisin franchise. Bond-konsepti on vuosikymmenten saatossa tuottanut pari kolme täysosumaa ja ison tukun tosi hyviä ja hyviä elokuvia. Metsään mentiin oikeastaan ainoastaan kerran Lazenbyn Bondilla. Conneryn aikana luotettiin tyylikkäisiin agenttijännäreihin, mutta jo Roger Mooren aikana Bondeihin tuli lisää vauhtia ja kun modernin maailman meno on sitä, että aina pitää yrittää ylittää edellinen. Näimpä Brosnanin aikaan homma lähti jo paikoin vähän laukalle. Brosnania on tästä parjattu syyttä, sillä ei ole hänen vikansa, että toimintaelokuvista oli muutenkin tullut vauhdikkaampia ja oli itsestään selvää, ettei Bond-leffat voineet jäädä jälkeen siinä vertailussa. Jossain kohdassa saattoi käydä niin, että iski pieni vauhtisokeuskin. Näin olikin ymmärrettävää, että Brosnanin vaihtuessa Daniel Craigiin painettiin samalla reset-nappia ja aloitettiin puhtaalta pöydältä. Todettiin, että vauhtia ei enää voida lisätä ilman, että homma lähtee käsistä. Näin Bond-leffat käynnistettiin uudelleen alusta, Daniel Craigin hypättyä Bondin smokkiin ja nyt viimeisimmän elokuvan jälkeen sen riisuttua on aika tehdä sama uudestaan ja alkaa taas alusta. Siinä ”lyhyt” läpileikkaus Bondin historiasta ja samalla maailman pisin aasinsilta siihen, että kun tässä on pari vuotta jo puitu, että pitääkö seuraavan Bondin olla mies, nainen vai muun sukupuolinen tai valkea tai tumma? Tätä keskustelua silmällä pitäen on nähty hyvää keskustelua, mutta myös käsittämättömiäkin puheenvuoroja. Haluankin nostaa esiin Daniel Craigin kommentin aiheesta, johon yhdyn itsekin 100%:sti. Hän kommentoi asiaa vapaasti käännettynä näin – ”Bondin on hyvä olla nyt ja jatkossakin valkoinen mies. Kaikkien vähemmistöjen edustajat ansaitsevat omat sankarinsa. Heidän ei tule tyytyä vanhoista sankareista väkisin muokattuihin, saman nimisiin vastineisiin, joista nousee vain turhaa kohua ja porua. Sen sijaan he ansaitsevat uudet paremmat hahmot ja tarinat.”. Tämän allekirjoitan itsekin ja näimpä oma ehdotukseni seuraavaksi James Bondiksi onkin Tom Hardy. Siitä vain Bondin filmatisointi oikeuksien omistaja Barbara Broccoli ottamaan koppia, kun kuitenkin luet tätä.
Tähän päätän Hajatelmani. En tiedä koska Hajatelmat palaa seuraavan kerran tässä muodossa vai palaako enää koskaan. Sen takia haluan kaiken varalta kiittää lukijoita tästä ajasta. Palaute on aina ollut parempaa kuin olisin ansainnut ja se on lämmittänyt mieltäni kuin takkatuli, mutta aika näyttää löydänkö poltetta enää jatkaa Hajatelmia sen perinteisessä muodossa tämän jälkeen. Polte voi kyllä löytyä heti ensiviikolla, ensikuussa tai joskus myöhemmin ja sitten koko tämä ajatus tuntuu hassulta, mutta nyt jotenkin tuntuu, että takki on tyhjentynyt. Katsotaan. Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun olen pistämässä pensseleitä santaan Hajatelmien suhteen ja sitten löytänyt jälleen inspiraation. Näimpä en lupaa mitään, vaan toivotan Hajatelmien lukijoille mitä parhainta uutta vuotta. Rock, rauha ja rakkaus.
Satunnaistoisto 