”Who wants to live forever” Näin kysellään eräässä Queenin biisissä. No en minä ainakaan. Ei sillä etten viihtyisi, mutta aikansa kutakin. Nimittäin ikuinen elämä tuo minulle aina jostain syystä mieleen sen ysäri Dracula leffan, jossa Gary Oldman näytteli hienosti pääosan ja toi maailman tunnetuimman vampyyrin hahmoon traagisia piirteitä. Ei mennä siihen kuitenkaan sen syvemmin. Comme ci comme ca, tässä on ollut jonkinlainen tauko Hajatelmista. Olette varmaan huomanneetkin. Pääsyy siihen on Hämiksen parin viikon syysvisa tähän lokakuun alkuun. Visa oli hyvä ja Hämis oli nähnyt siihen vaivaa. Siinä vaan, kun mietti niitä emojihelvettejä ja kuva-arvoituksia, niin tunsi itsensä tyhmäksi ja saivat toivomaan, että olisimpa risuparta kryptologi. Ne eivät meinanneet avautua minulle, sitten millään ja se vei kaiken ylimääräisen vapaa-aikani. Jouduinkin jossain vaiheessa valjastamaan salaisen aseen avukseni ja kyselemään neuvoa hyvältä ystävältäni, sillä säännöt eivät sitä kieltäneet. Hän olikin korvaamaton apu, mutta siltikään en pärjännyt visassa keskikastia paremmin. Nyt kun visa on takana, niin olen saanut aikaiseksi kaikenlaista. Olen kirjoitellut pitkästä aikaa runonkin, jonka julkaisin omalla Facebook-seinällä ja ehkä sitten joskus taas täälläkin, kun niitä on kasassa useampi. Jokatapauksessa nyt oli myös aika naputella uudet Hajatelmat. Ennenkuin mennään itseasiaan niin Neiti Hattara aloitti glögikauden jo aikaisemmin tällä viikolla. Meni kuulemma litranen glögi heti kättelyssä. Hänellä kun vapaapäivät sattuu usein viikolle ja sieltä puski niin hyväntuulista viestiä meidän Raiku-ryhmään whatsappissa, että se sai minut pohtimaan. Miten elämä on niin pitkä, ettei sen loppua näe tästä, mutta liian lyhyt, jotta venyttäisin itsekkään enää glögikauden aloitusta yhtään pidempään. Varsinkin kun Neiti Hattara aikoi testailla ja nauttia ainakin kymmentä erilaista glögiä vielä tänä vuonna. Näimpä minäkin keittelin eilen parit glögit itselleni, ennenkuin lähdin, aina yhtä ihanan Irinan keikalle.
Tekin varmaan tiedätte miten kaiken maailman kolmen euron Paolo Coelhot, motivaatio- sekä terveyspuhujat ja ties mitkä hokee aina niitä samoja selfhelp-mantroja. Aivan kuin olisi yksi universaali totuus, joka pätee kaikille. Kun rakastat, niin sinua rakastetaan. Just. Olet mitä syöt. No en muista syöneeni komeaa karjua. Boom! Näin heti vitsillä sisään. Jokainen keho on temppeli, pyh, minun keho on ennemminkin joku pubi-tyyppinen. Ehkä minä vaan ajattelen, että Hampuusilla se pitäisi olla kapakki. Hampuusi on aina imagonsa vanki, jopa omassa alitajunnassaan. Ehkä kehoni onkin saari. Saari, jossa on arkisin tarjolla mm. kasvisruokaa ja henkiselle puolella lukemista, elokuvia, haaveilua ja yms. Viikonloppuisin meininki voi muuttua täysin. Sitten saarella saattaa raikaa rock ja tarjolla on kasvisruuan sijaan mättöosastoa ja herkkuja, ehkä myös etyylialkoholia. Lukeminen ja muu henkinen ravinto saattaa ollakin siinä vaiheessa, vaikka livemusiikkia. Jokatapauksessa koko touhu voi keikahtaa päälaelleen ja seestyisyys vaihtua ilakointiin. En tiedä, muttei takuulla minun keho ole temppeli. Tomppeli kyllä, muttei temppeli.
Tällä viikolla törmäsin yövuoron aikana, tauolla jotain lehteä selatessani fraasiin -Elämä on taideteos. Aloin miettimään, että minkälainen taideteos minun elämäni olisi? En ainakaan halua, että se olisi joku maalaus. Se tuntuu tylsältä. Ehkä se voisi olla joku tanssiperformanssi? Joku joka alkaisi mahtipontisesti Carmina buranan O Fortuna osuudella kuoron laulamana ja sinfoniaorkesterin säestämä. Siihen Jorma Uotinen esittämään näyttäviä kevätjuhlaliikkeitä, jotka kertoisivat elämäni draaman kaaren tanssin keinoin. Jonka jälkeen show lähtisi lentoon Queenin Bohemian rhapsodyllä. Siinä kun kolmas säkeistö alkaa sanoilla ”I see a little silhouetto of a man..” ja biisi räjähtää käyntiin, niin Michael Flatney, Lord of dance, tulee esikuntineen paikalle river dance meiningillä, huipentaen näin spektaakkelin. Sen jälkeen mentäisiin performanssin kolmanteen näytökseen, joka veisi taideteoksen rauhallisemmissa merkeissä maaliin. Se voisi olla, vaikka The Doorsin ’People are strange’ -biisin tahtiin, sillä ihmiset ovat. Näen sieluni silmini siihen Jim Morrison henkisen, mutta seesteisemmän shamaani tanssin ja that’s it. Se olis taideteos jollaisen haluaisin elämäni olevan, mutta kuten Herra Ylppö laulaa, niin Pojat ei tanssi. Niin ehkä on tyytyminen siihen maalaukseen sitten, tai patsaaseen, jonka tulevat sukupolvet voivat kaataa, koska edustan vääränlaista aikaa.
Tuli muuten alkuviikosta Facebook-muistoissa vastaan miten joitain vuosia sitten Minnesotan yliopisto ja Maailman talousfoorumi olivat julkaisseet tutkimuksen, siitä miten ihmismieli motivoituu tylsiin perustehtäviin. Tutkimuksen koeryhmänä oli 4-6 vuotiaat lapset. Tutkimuksen tulos oli, että Batman- tai muu sankariasu paransi lasten keskittymiskykyä ja työtehokkuutta selvästi. Tätä vasten peilatakseni voisin melkein vaikka lyödä vetoa, että lepakkomiehen asu ei paranna pelkästään lasten työtehokkuutta, vaan myös minä ja kuka tahansa muukin aikuinen työskentelisi paremmin yön ritarin asussa. Voi veljet mikä minun työpanos olisikaan tälläkin yövuoroviikolla ollut lepakkomiehen viitassa, vaikka nukkumisen kanssa oli taas välillä niin ja näin. Mitenhän muuten niissä maissa, joissa lapsityövoimaa käytetään, niin ovatkohan siellä esimiehet lukeneet tuon saman tutkimuksen? Ja onkohan siellä hikipajoissa lapset vääntämässä Henkkamaukan vaatteita supersankariasuissa? En tiedä ja onko asiasta fiksua edes vitsailla? Tein sen silti ja siksi patsaani kaadettaisiin.
Jumaleissön nyt vasta tajusin, että tämähän on juhlajulkaisu, kun aloin miettimään otsikkoa tähän, valmistautuessani lopettelemaan tekstiä. Viideskymmenes Hajatelma. On näitäkin vaan kertynyt, epäsäännöllisen säännöllisesti. Tähänhän olisi pitänyt keksiä jotain juhlavia aiheita, eikä höpötellä taas ihan mitä sattuu. Noh! Näillä mennään, kuten Jokereissa oli tapana sanoa Virmasen aikaan. Apropoo juhlajulkaisun kunniaksi voisin kuitenkin kertoa pienenä knoppina, että monesti Hajatelmieni lopuksi viljelemä ”Rock, rauha ja rakkaus”-fraasi, ei ole tässä yhteydessä lainaus Leevi and the Leavingsin Vakosamettihousuisesta miehestä vaan Maj karmalta. Tai Maj Karman Kauniit kuvathan yhtyeen nimi oli vielä silloin, kun julkaisivat ’Rock rauha rakkaus’ -biisin, Arpi -biisin sinkun ns. b-puolella. Siinä lauletaan ”Rock, rauha ja rakkaus, kokaiini ja itsemurha, rock ja rauha”. Olin silloin juuri kuunnellut sen biisin ja päätin siteerata. Tiedostin kyllä, että se liitetään Maj karman sijasta Leeviin, eikä se haitannut. Enkä edes olettanut, että joku yhdistäisi sitä Maj karmaan. En olisi minäkään yhdistänyt, ellen olisi juuri kuunnellut. Sitä paitsi arvostan Gösta Sundqvistin ja Leevin erittäin korkealle, joten he ovat mielleyhtymänsä ansainneet, mutta eiköhän tässä ollut taas kaikki tältä erää. Rauha Göstan muistolle. Siinä poistui taas liian aikaisin yksi nero keskuudestamme ja siinä mielessä poikkeuksellinen arvostamani kotimainen taiteilijapersoona, jonka uraa jaksan aina romantisoida, että oli semiabsolutisti. Palataan taas ensikerralla. Rock, rauha ja rakkaus.
Satunnaistoisto 