”Oi mikä ihana ilta, voi tapahtua mitä vaan…”, tämä lainaus J Karjalaisen ikivihreästä kappaleesta voisi kuvata melkein mitä vaan festaripäivää. Ne on yleensä mahtavia ja yllätyksekkäitä. Niin oli tälläkin kertaa. Oli ihana ilta ja tapahtui arvaattomia asioita, mutta koskahan sitä hyväksyy, että oon liian vanha festareille? Qstockin jälkeinen maanantai tällä viikolla oli nimittäin vertaansa vailla raskaudessaan. Paluukulma festareilta arkeen on joka vuosi entistä jyrkempi. Pari räyhäkästä päivää Kuusisaaressa kuritti haurasta olemustani oikein urakalla. Sunnuntai-maanantai yö oli painajaisten täyteinen. Heräsin 6359 kertaa ja unissa esiintyi mm. Tokiolainen demonipappi, joka herätti viljapellossa uinuneen kuolleiden armeija. Jossain unessa oli ihmishahmon ottaneet merenneidot, jotka räjäyttivät jonkinlaisen munkkilaatikoista kasatun pommin, kun tulipunahiuksinen naissupersankari ei ehtinyt pelastamaan minua. Samana yönä uniin ilmestyi myös murhanhimoinen Samuli Edelmann ja Seppo Taalasmaa ja nimenomaan Seppo eikä häntä näytellyt Jarmo Koski. Siinä nyt pari kolme painajaista mainitakseni.
Lopulta aamulla noustuani ylös sielu oli musta kuin kuuton yö sateenpiiskaamassa Kemissä marraskuussa. Serotoniinit olivat palaneet pohjaan ja halusin piiloutua koko maailmalta, mutta arki ja työt kutsuivat. Tuntui kuin kaikki näkisivät ulospäin miten olen elänyt kuin Humphrey Bogart ja rökälehtinyt koko viikonlopun festareilla. Myös sen miten olen lävitse huono ihminen. Kysyin itseltäni sinä päivän aikana 5000 kertaa miksi? Ainako se pitää? Synkkyys varjosti koko päivääni, mutta töiden jälkeen päätin kuitenkin ottaa kovat aseet käyttöön, pistin Pekka Töpöhäntä DVD:n pyörimään ja niin sitä taas selvittiin siitäkin. Sillä Pekka Töpöhäntä on mun suosikki animaatio. Se on hieno tarina, jossa hyväsydäminen, vaatimaton ja rehti maalaiskissa saapuu kaupunkiin ja joutuu hyvinkin pian kulmakunnan kovimman kollin kiusaamaksi. Monni ja hänen kätyrinsä Pilli ja Pulla ovat pistämässä joka käänteessä kapuloita Pekan rattaisiin ja yrittäen tehdä tästä naurunalaisen. Kyseessä on kuitenkin toivoa antava selviytymistarina, jossa lopulta paha saa palkkansa ja Pekka kävelee tilanteesta ulos voittajana, kainalossaan kaupungin ihanin kisuli Maija Maitoparta ja kulmakunnan kunnioitus harteillaan. Se jos mikä toi hyvänmielen, antoi toivoa itsellekin ja valoi myös uskoa parempaan.
Jokatapauksessa en selvästikään enää kestä festareita täydessä mittakaavassa. Ensin kun selviää fyysisestä krapulasta, niin taustalla hissutellut henkinen krapula tulee toisesta aallosta ja rysäyttää mielen matalaksi. Se alkaa kaivamaan hautaa iloille, kylvämään epätoivon siemeniä ja sammuttamaan toivon kipinöitä. Sitten on tietty vielä se krapulaväsymys, joka ei päästä otteestaan, ennenkuin vasta viimeisenä, kun kaikki muut oireet ovat jo lähteneet. Sen takia toipuminen ottaa nykyään iän myötä enemmän aikaa, eikä eheytyminen ihmisrauniosta, takaisin tähän pisteeseen ole enää mikään yhdenpäivän projekti. Ei, vaikka festarin jälkeisenä turvaverkkona olisi takaraivossa kaikki se festariviikonlopusta tarttunut lämpö ja kauniit muistot. Joten nyt onkin parempi sitten ottaa tämä viikko levon kannalta. Kehittelin tuossa jo valmiit kuviot viikonlopulle. Suunnitelmissa on käydä ulkoilemassa, lukea hyvää kirjaa ja katsella uusi Marvel leffa Black widow. Keittiössä ajattelin testata jotain uutta nyhtökaurasta, ehkä jotain käristyksen tapaista ja selvitän mistä Tiksistä voi ostaa lättyjä jälkiruuaksi. Ehkä livautan kaiken tämän lomassa pari hyväntuulista whatsapp-viestiäkin johonkin suuntaan. En tiedä. En ole vielä miettinyt niin pitkään, mutta sielunhoitoviikko käynnissä ja kaikki räntäntän, cha-cha-cha ja jetset elämä on nyt pannassa.
Vaikka kyseenalaistin Hajatelmien alussa olevani jo liian vanha festareille, niin olenkohan sittenkään. Sillä onhan festarit kuitenkin täynnä iloa ja riemua, hymyjä ja naurua, mukavia kohtaamisia ja ennalta-arvaamattomia asioita, säihkyviä silmiä ja halauksia, muovituoppeja ja kalliita viinipulloja, virvokkeita ja shotteja, hyvää mieltä ja karnevaali meininkiä sekä tietysti ennenkaikkea hyvää livemusiikkia. Joten en oikein halua lopettaa niillä käyntiäkään, mutta entäpä jos sitä joskus ymmärtäisi ostaa, vaikka vain yhdenpäivän lipun? Ehkä sitä sitten ei menisi elpyminen alkuviikon puolelle ja elämänilo palaisi kiusattuun olemukseen nopeammin. Eikä tuntuisi, että savu nuolee raunioita ja linnut laulavat joillekin muille. Sitä paitsi festareissahan parasta on, että siitä saa hirveän määrän mentaalienergiaa varastoon pimeää syksyä ja talvea varten. Ja sitä tarvitaan. Muuten voi yksinäisen miehen viedä marraskuu. Sitä paitsi Hampuusi on aina imagonsa vanki, joten en minä pysty festareilla käyntiä lopettamaan. Minä kuulun festareille kuin mansikka hilloon, mutta jotain pitäisi tehdä. Jos ei malta tyytyä yhden päivän piletteihin, niin sitten pitäisi ainakin malttaa ilmestyä juhlapaikalle vasta iltaisin.
Tämä nykyinen ’aina heti päivästä katsomaan keikkoja ja nauttimaan festari-ilmapiiristä’-tie alkaa olla kuitenkin kuljettu loppuun. Se on tässä iässä kuin viikonlopun mittainen nuorallakävely. Siinä ei kestä hirveästi ottaa harha-askelia. Se on muutenkin nuorempien hommaa se. Nuorena sitä ei vielä tiedosta omaa kuolevaisuuttaan. Silloin kynttilässä on vielä niin paljon pituutta, ettei sen polttaminen molemmista päissä tunnu missään. Silloin sitä vielä jaksaa. Silloin riitti, jos jossain vaiheessa sai vartiksi päänsä kallistaa. Nyt on välillä pakko pysähtyä vetämään happea pidemmäksi aikaa, mutta voiko vanhalle koiralle opettaa enää uusia temppuja. Oppiiko vanha hampuusi enää downshiftaamaan festarielämäänsä? Vai onko hän tuomittu kompuroimaan kivikkoista festaripolkuaan ja juoksemaan lasikatollaan tömistellen hamaan loppuun saakka, kunnes rysähtää siitä läpi? Onko hänen kohtalonsa sama kuin keskiaikaisella lohikäärmeritarilla ja aina festareiden jälkeisenä yönä peitottava kaikki liskot, yksi kerrallaan? Sen aika näyttää, kesä kerrallaan. Ainakaan ei voi sanoa, että pojasta olisi polvi parantunut, sen verran kömpelöin liikkein kuljen täällä. Tähän loppuun haluan toivottaa kaikille tänä viikonloppuna Kemin Satama open airiin menijöille huisin hauskaa festaria ja jakakaa festarifiilistä pistämällä tulemaan hyväntuulisia kuvia. Se on oikein hauska tapahtuma ja siinä näkee samalla parhaat puolet kemistä, eli ihmiset. Pitäkää lippu korkealla. Ciao!
Satunnaistoisto 