”Sul on kauniit kasvot, sul on terävä pää, punaiset hiukset ja sun silmistäs nään, etten oo ensimmäinen, en, joka pyytää sua mukaan…”. En tiedä mistä johtui, mutta mulla soi eilen toi Sir Elwoodin hieno biisi päässä. Biisin sanoitushan on upea. Siinä on paljon suomalaisen miehen tuskaa. Siinä on yks kohta johon varsinkin pystyn samaistumaan. Nimittäin – ”Tää ei oo sattumaa, tää on kohtaloo, tää on kaikki tässä nyt, sä oot ainoo nainen, jota oon etsinyt ja pelännyt.”. Se on tosi hienosti sanottu ja tuo aina elävästi mieleen ajan jolloin olin vielä nuori, hölmö ja romantikko. Olen sitä mieltä, että jos ihminen ei ajattele nuoruutta muistellessaan olleensa aasi, niin on todennäköisesti edelleen aasi. Tosin oon minä vieläkin hölmö, vaikken nuori enää olekaan. Jonkun mukaan romantikkokin, vaikka itse näen itseni enemmän kyynikkona. Minähän nimittäin ajattelin koronan alkaessakin kun Suomi suljettiin ensimmäisen kerran, että avioero ja muutkin ero tilastot lähtevät kasvuun. Sillä kun yhtäkkiä puoliso on jatkuvasti siinä, eikä häntä pääse töihin eikä harrastusten pariin karkuun, kun on pitänyt etätöiden ja kaiken ollessa kiinni, pääasiassa sulkeutua neljän seinän sisään. Eikä niin sanottua omaa aikaa sillai enää ole, niin se toisen naama voi alkaa nyppimään jossain vaiheessa. Nyt onkin hyvä hetki myöntää miten väärässä olinkaan. Olen meinaan saanut kuulla monesta parisuhteista ilon täyteisiä uutisia, siitä miten on onnistuttu rakentamaan ihminen toisen ihmisen sisälle. Vilpittömät onnittelut kaikille teille vielä kerran tulevan lapsen johdosta. Ne iloiset kasvot ja se välittyvä lämpö kertoo kyyniselle Hampuusille opetusta siitä miten viha on heikompi tunne, rakkaus voittaa sen.
Moulin rouge elokuvassa Ewan McGregorin hahmo kuvailee rakkautta näin -”Love is like oxygen! Love is a many splendored thing. Love lifts us up where we belong. All you need is love! Sitähän se on parhaimmillaan ja se voi kestää ikuisuuksiakin, mutta silti rakkaus on todella hauras, kuin aamuinen seitti. Huonoissa olosuhteissa se happanee helpommin kuin hellepäivänä pöydälle unohtunut viili. Väärissä olosuhteissa se voi upota kuin järven jäälle rakennettu talo. Vaikka oikein hoidettuna ja vaalittuna se kukoistaa, niin rakkaudelle ei kannata antaa tehtaan takuuta. Siksi on tärkeää ettei pidä toista itsestäänselvyytenä, vaan ottaa hänet huomioon sekä myös hänen tunteensa ja tarpeensa. Rakkaus tarvitsee myös tilaa hengittää. Niin syntyy lauluja eikä pelkkiä kappaleita tai mistä minä rakkauden kerjäläisenä mitään tiedän? Näin helteillä tuntuu muutenkin, että sydän kiehuu ja ajatukset ovat pelkkiä houreita. Silloin tajunnassa voi käydä sellainen virta ettei siinä ole tolkkua niin paljon. Esimerkkinä, että yhtenä helteisenä päivänä mietin uutisotsikoita lukiessani, miten jumalaa ei ole olemassa tai sitten siihen hommaan on joutunut joku epäpätevä tai muuten vaan epäsopiva tyyppi. Enkä minä siitäkään tiedä. Oikeastaan en tiedä oikein mistään mitään ja jos jotain tiedänkin, niin sekin on todennäköisesti jo vanhentunutta tietoa. Tämä olisi hyvä muidenkin ihmisten tiedostaa. Silloin uusi oppi ja tieto on helpompi omaksua päähän ja pysyykin siinä niinkuin hiukset, kun ei oleta tietävän valmiiksi kaikkea. Toi vertauskuva ei kyllä istu läheskään kaikille, mutta mun hiuspehko on sellainen, että se kasvaa varmaan vielä haudassakin ja yhtäkkiä vaan maan pinnasta nousee luonnonkiharaa. Enkä tarkoita tässä nyt, että elämä on elämänmittainen opintopolku, vaan että maailma kehittyy hirveätä vauhtia ja siinä on vaikea pysyä mukana, jos ei ole itse valmis hylkäämään vanhoja oppeja ja ottamaan vastaan uusia. Ainakin se helpottaa, jos ei hankaa vastaan ihan joka asiassa. Näin yritän vakuutella itselleni, kun olen taipuvainen jämähtämään menneisyyteen. Toki pitää muistaa, että olemme täällä vain kerran, joten menosta pitää yrittää muistaa nauttiakin ja ottaa välillä ilo irti elämästä.
Törmäsin vähän aikaa sitten sitaattiin ”Varmin todiste siitä, että maailmankaikkeudessa on älyllistä elämää on se, ettei sieltä ole otettu meihin minkäänlaista yhteyttä”. Se oli helvetin hyvin sanottu ja pohdittuani asiaa useilta eri kanteilta, niin totesin olevani samaa mieltä. Sen verran perseestä me ihmiset ollaan, vaikka on teistä jotkut kyllä ihaniakin, mutta sillai kollektiivina ollaan kyllä sössitty pahasti ja muutenkin ollaan itsekkäitä ja julmia petoja. Oikeastaan äärimmäisen vaarallinen ja tyhmä eläinlaji. Lopulta kuitenkin asian aprikointi taantui sille tasolle, että mietiskelin miten tulevaisuuteen sijoittuneet scifi-elokuvat ovat osuneet kohdilleen ennustaessaan tulevaa. Ensimmäisenä mieleen tuli, että Schwarzeneggerin tähdittämä Juokse tai kuole (The Running man, 1987), joka osuu varsin hyvin maaliin dystopiassaan, jossa tosi-tv buumi on lähtenyt käsistä. Se sijoittuu vielä sopivasti vuoteen 2017. 12 apinaa (Twelve monkeys, 1995) ennusti pandemiaa, joka tappaa ihmiskunnan lähes kokonaan. Siihen verrattuna korona on kesy virus, mutta kuitenkin. Sen sijaan Paluu tulevaisuuteen 2 (Back to the future part II, 1989) ei osunut yhtään maaliinsa lentävine autoineen sijoittumalla vuoteen 2015. Kun taas katsoo tätä mielensä pahoittamisen määrää, niin vuoteen 2032 sijoittuva Demolition man (1993) saattaa hyvinkin pitää kutinsa ja rumien puhumisesta sakottaminen voi olla todellisuutta tuolloin tai jo aiemminkin. Itse sen sijaan odotan, että milloin Mad Max elokuvista tulee todellisuutta vai onko se sitten kuitenkin Waterworld se todennäköisempi kun jäätiköt sulaa? Näitähän olisi vaikka kuinka ja jokaista tuntuu yhdistävän se, että tulevaisuus on aina jonkin sortin dystopia, joten annetaan olla tai muuten näpyttelen vielä huomennakin. Toisaalta miksi yrittääkään maalata ruusuista kuvaa kun dystopia meitä odottaa jokatapauksessa. Kysymys on lähinnä, että millainen dystopia? Siihen me voidaan vielä vaikuttaa, vaikka välillä tuntuu että elämme nyt jo jonkinlaisessa dystopiassa. Enkä haluaisi lietsoa tappio mielialaa, mutta kun me ihmiset ollaan, mitä me ollaan, niin ehkä me ollaan jo hävitty tää peli. Jottei tämä menisi ihan synkistelyksi, niin muistaakaa, että myös hyvyyttä on aika paljon. Joten vielä voi unelmoida. Vielä on hyvä hankkia kauniita muistoja. Eikä jokaisen sateenkaaren tarvitse päättyä yksin kotiovelle ja se on hyvä se. Heippa hei! Rock, rauha ja rakkaus! Muistakaa näillä helteillä nesteytys. I’m over and out.
Satunnaistoisto 