”We’re having a party, everybody’s swingin’. Tonight won’t you come down? Don’t make me dance all night alone. Alright!”. Näin alkaa Gaslight anthemin Say i won’t biisi. Se on kyllä mahtava kipale. Siitä huokuu jotenkin kesä ja miten on saatu huippu jengi kasaan. Ja miten minulla on kovat kaulassa, märkää mukissa ja hymy huulilla. Kaikki on valmista äärimmäisen hauskaa kesäiltaa varten. Se on kyllä sellainen hyvänmielen ralli. Korona on vaan vienyt kaikki tuollaiset illat. Olipa sitten kesä tai mikä vuoden aika tahansa. Oikeastaan kaikenlaiset muutkin juhlaillat loistavat poissaolollaan. Tiedättehän ’Sopii niin juhlaan kuin arkeen’-sloganin? Se ei ole koskaan ollut osuvampi kuin tässä päivässä. Näinä aikoina juhla ja arki pitää erottaa toisistaan väkivalloin. Ei niitä muuten enää erota toisistaan. Ei sillä juhla olisi tullut arkeen, vaan että arki on tullut juhlaan. Joskus ennen viikonloppuina oli hymyä, naurua, ruutupaitaa, räntäntän ja Livin la vida locaa. Nyt ostin perjantaille laatikollisen isoja pätkiksiä ja katselin uuden Wonder woman leffan sohvalta collegehousuissa. Ei paljon eroa arjesta. Näinä aikoina jos joskus oikein hulluttelee, niin nakkaa hupparin niskaan ja lähtee viinipullon kanssa illaksi kylästelemään jonkun luo. Siinä on nykypäivän juhlat ylimmillään. En ole sellainen Hampuusi, joka osaa vedellä yksin kalsarikännejä. Yksin juominen on mukavaa, kun käynnistelee itsekseen koneita ennenkuin lähtee johonkin illanviettoon, bileisiin, kapakkiin, keikalle tai johonkin vastaavaan. Silloin on mukava ottaa vähän hiipivää hölmöyttä ja pistää rokki soimaan. Fiilistellä vähän tulevaa ja asettaa itsensä jo juhlatunnelmaan, mutta ihan vaan yksin juominen, ilman että lähtee mihinkään niin saa minut ensin tylsistyneeksi ja lopulta surulliseksi. Minulle alkoholi on sosiaalinen juoma, nautittavaksi hyvässä seurassa, eikä siinä oma seura riitä kovin pitkälle. Näimpä varsinkin nyt poikkeusolojen aikaan viikonloppujen juhlajuomat ja nuottiöljyt ovatkin vaihtuneet leffaherkkuihin. Pätkiksiä muuten jäi vielä tällekin iltaa, joten juhlat jatkuu ja voin hullutella toisen leffaillan putkeen. Kreisiä menoa.
Siitä tulikin mieleen, että olen nauttinut elokuvista niin kauan kuin muistan. Kasvoin katsellen toksisia miesmalleja. Kaikki suosikkihahmoni ovat myrkyllisiä roolimalleja. James Bond on alkoholisoitunut seksituristi ja sosiopaatti. Synkistelevä Batman on miljardööri, joka sen sijaan että rahoittaisi Gothamin alirahoitettuja sosiaali- ja terveyshankkeita, kuvittelee auttavansa kotiseutuaan parhaiten pukeutumalla lepakoksi ja vetämällä porukkaa turpaan. John McClane on läheisiinsä välinsä pilannut, menneisyyteen jämähtänyt heikkohermoinen jäärä ja alkoholisti, jonka mielestä mikropizza on kehityksen huippu. Uuno Turhapuro on sovinisti, laiska ja epäsiisti mies, joka uhriutuu ja syö epäterveellisesti. Näistä lapsuuteni sankareista ei enää roolimalli paljoa huonone. Mikä pahinta niin nautin näistä edelleen. Tosin Uuno Turhapuro on suomalaisen miehen eskapismin symboli. Häntä ei siis sovi kritisoida määräänsä enempää. Nuoruudessani elokuvien sankarit olivat muutenkin korostetun maskuliinisia ja tihkuivat testosteronia. Kaksi suurinta tähteä oli Arnold Schwarzenegger ja Sylvester Stallone. He voittivat yksin ne sodatkin, jotka USA oikeasti hävisi. He eivät pyytäneet, eivätkä tarvinneet apua ja jos apua tuli, niin se tuli, kun homma oli jo hoidettu. Lähinnä ihmettelemään ruumiiden määrää. Niissä elokuvissa naisille oli tarjolla vain sivuosia. Lähinnä nainen hädässä, rakastajar, vaimo kotona tai muuten vaan sivullinen uhri tyyppisiä hahmoja. Semmoisia elokuvia olen katsonut peruskoulusta lähtien ja katson välillä vieläkin. Onhan ne keskenkasvuista ja moraalitonta miehistä fantasiaa, mutta tiedostan sen.
Nykyään säännöllisin väliajoin aina joku nostaa esiin miten elokuvat, musiikki tai pelit ovat syypää milloin mihinkin kouluammuskeluun tai toksiseen maskuliinisuuteen tai johonkin muuhun pahaan. Näin ne on sensuroitava, kiellettävä ja niiden tekijöiden on pyydettävä kaikilta anteeksi. Minusta on kuitenkin tullut, no en väitä normaali, mutta naista tasa-arvoisena pitävä ja häntä ihmisenä kunnioittava henkilö, jolla on arvot kohillaan ja ymmärtää oikean ja väärän eron. Vaikka olenkin katsonut nuoresta lähtien todella paljon kaikenlaista väkivaltaviihdettä ja kaikkea muutakin sopimatonta. Minulle on kuitenkin opetettu pienestä pitäen, että se on vain elokuvaa, eikä sitä pidä ottaa todesta eikä siitä pidä ottaa vaikutteita. Näimpä väitänkin, ettei elokuvat muuta tervejärkisiä ihmisiä pahoiksi. Enkä usko, että musiikki tai pelitkään. Ongelman juurisyyt ovat jossain muualla. Jossain syvemmällä, kasvatuksessa, mielenterveydessä tai jossain muussa vakavassa asiassa. Vaikka itse olenkin katsonut liian monta elokuvaa ikärajoista välittämättä ja lupia kyselemättä, niin minusta ne ovat hyviä ohjenuoria vanhemmille. Niitä ei tarvitse noudattaa orjallisesti, sillä lapsetkin ovat yksilöllisiä, mutta ne antavat hyvät suuntaviitat, että voiko kyseisen elokuvan katsoa lapsen kanssa vai ei. Jokatapauksessa elokuvat ovat viihdettä, olivat ne sitten aivotonta toimintaa, piinaavaa kauhua, kepeää komediaa tai vaikka traaginen rakkaustarina, ihan mitä tahansa, niin niistä voi nauttia ilman huolen häivää. Itseasiassa jos onnistuu heittäytymään elokuvan vietäväksi niin se on mainiota eskapismia ja huolet kirjaimellisesti kaikkoavat. Ainakin kunnes musiikki peittelee viimeisen kohtauksen, lopputekstit lähtevät valumaan siihen päälle ja on aika palata todellisuuteen. Voin toki olla väärässäkin, mutta näin minä asian näen.
Uutisissa on viime aikoina puhuttu paljon mahdollisista liikkumisrajoituksista. Aloin sitten miettimään, että kuka on määrittänyt, että mitkä ihmissuhteet ovat tärkeämpiä kuin toiset? Jos liikkumisrajoitukset tulevat voimaan nykyisillä spekseillä, niin parisuhde on määritelty tärkeämmäksi kuin ystävyyssuhde. Tämä on mielestäni aika kiharainen ja monitasoinen kysymys. Olen nähnyt lähipiirissäni miten parisuhteita tulee ja menee, mutta todellinen ystävyys on ikuista. Toki sielun- ja elämänkumppanit ovat asia erikseen ja vertautuvat suoraan ystävyyteen. Nimittäin onnellisimmat pariskunnat kertovat kumppaninsa olevan myös heidän paras ystävänsä. Jos liikkumisrajoituksissa otetaan raakapeli käyttöön eikä ystäviä saa nähdä, mutta eri asunnoissa asuva pariskunta saa nähdä toisiaan, niin onko se oikein vai väärin? Siihen ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta kyllä tässä nyt silti syrjitään yksin asuvia sinkkuja. Kyllä minua närästää henkisesti, jos nyt jälleen kaikki kivat pienet suunnitelmat peruuntuu mitä huhtikuun alkupuoliskolle on järkätty. Se on, jos ei nyt ihan myrkkyä, niin ainakin kalanmaksaöljyä mielialalleni. Kai sitä pitää sit siinä tilanteessa vaan sopia salaisia tapaamisia ystävien kanssa Alkoon ja siellä jallupullojen vieressä vaihtaa pikaisesti kuulumiset ja viidessä sekunnissa kadota eri suuntiin, ennenkuin kukaan ehtii tajuta mitään. Toisaalta tässä kun odottelee eduskunnan pääsiäislomat ja muut siestat, niin se voi olla huhtikuu pitkällä, ennenkuin mitään saadaan säädettyä. Sillä oli julistettu poikkeustila, hätätilanne tai mikä tahansa tila, niin päättäjien lomia eikä vapaita aleta siirtämään sen takia. Joten seuraillaan tilannetta rauhassa. By the way Olkiluoto 3 alkaa olemaan valmis. Muistaako joku vielä, että kun sen rakentaminen aloitettiin niin levyttikö Danny samana vuonna Kesäkatu biisin? Vai oliko se silloin kun Lasse Viren kaatui 10000 metrin juoksussa Munchenissä? Vai meniskö se Kalevi Sorsan toiselle pääministeri kaudelle? En enää muista. Hyvää viikonloppua kaikille ja toivotaan, että päästään vielä joskus keikoille ja aurinkoisille kesäterasseille ottamaan märkylii. Auf wiedersehen.
Satunnaistoisto 