”Jos tämä peilikuva kertoo mihin suuntaan kehitymme, niin hajotan kasvoni. Jos tämä peilikuva valehtelisi edes hetken, ei tarvitsisi hajota”. Näin alkaa Stam1nan Edessäni biisi. Yritin kyllä jossain vaiheessa kuunnella Stam1nan uutta levyä, muttei se oikein iskenyt, niin olen palannut taas vanhojen levyjen pariin. Nämä Stam1nan ensimmäiset levyt on sellaista kunnon rouheaa turpaanveto hevirokkia. Tämmöiselle räyhäkkäälle räminällekin on aina aikansa ja paikkansa. Oikeassa mielentilassa se kolisee minulle kuin luuranko peltikaapissa. Sillä ei kaikkien laulujen tarvitse kertoa rakkaudesta. Mitä rakkaus edes on? Rakkaus ei ole ainakaan mitään pehmeää tai juoksevaa ainetta. Se on jotain todella kovaa ja äärimmäisen jämäkkää. Se iskee kuin talojen purkupallo. Vie jalat alta ja lyö pään ihan pyörälle. Jättäen lopulta jälkeensä pelkän murskaantuneen ihmisraunion. Se on kuin liekehtivä keihäs, joka iskeytyy kehon läpi ja roihuten valaisee koko elämän. Kunnes sammuessaan jättää jälkeensä pimeyden, parantumattomia haavoja ja karrelle palaneen, hiilen mustan sielun. Ehkäpä jos rakkauden pohjan valaa kahdenkeskisen luottamuksen ja kunnioituksen varaan, eikä pelkän intohimon ja korulauseiden, niin se voi kestääkin. Muuten, vaikka se alkuun olisi kuuma ja kiihkeä kuin roihuava palo, niin lopulta se on vain järven jäälle rakennettu talo. Tai en minä tiedä. Näitä miehen ja naisen välisiä juttuja on vaikea ymmärtää, vaikka periaatteessa samaa lajia ollaankin. Ihmisestä suurinosa on vettä. Miehissä on myös luuta, nahkaa, lihan paloja sekä yksinkertaisia ja raskaita ajatuksia ja asioita. Naiset sen sijaan ovat melkein kokonaan pelkkää vettä ja sähköä. Se ilmenee monin tavoin kuten esimerkiksi, että miehen heilauttaessa kättä bussi pysähtyy, mutta naisen väläyttäessä hymyään, miehen koko maailma voi pysähtyä. Tämä johdanto lähti näköjään vähän laukalle tai ainakin hyvinkin yllättävään suuntaan. Taidan vaihtaa musiikin Stam1nasta Suedeen. Suedella sen sijaan se uusin, Blue hour albumi, parin vuoden takaa on mainio. Ehkä se toimii tähän Hajatelmiin paremmin.
Pyhän Patrickin päivää vietettiin jälleen 17. maaliskuuta. St. Patrick’s day, Irlannin kansallispäivä tunnetaan myös vuoden iloisimpana päivänä. Se toi paljon monenlaisia hyviä muistoja. St. Patrick’s day on yksi suosikki juhlapäivistäni. Olen tehnyt monet ilon täyteiset pubikierrokset St. Patricks dayn kunniaksi. Siitä tulikin mieleen kuinka sain joskus vuosia sitten Guinness kammon St. Patrick’s daynä. Oulussa oli ainakin siihen aikaan tapana, että tietyissä kapakeissa sai St. Patrick’s-teemahatun, jos joi viisi tai kuusi Guinness tuoppia. Määrä vaihteli vuosittain ja kapakoittain. Jonain vuonna lähdin St. Michaels nimisessä pubissa urakkaan mukaan ja pari ensimmäistä Guinness tuoppia vielä meni, mutta sitten alkoi tökkimään ja pahasti. Guinness on sen verran jämäkkää tavaraa, ettei sitä pysty kurlaamaan alas samaan tapaan kuin vaikkapa perus lageria. Parin tuopin jälkeen se on kuin joisi mutaista ateriaa, mutta osaan olla itsepäinen ja taisteltuani loppuun oli voittaja fiilis, kun tiskillä soitettiin lehmäkelloa uuden hatun ansainneen kunniaksi. Sen jälkeen meni kuitenkin monta vuotta, että pystyin edes ajattelemaan Guinnessin maistamista, eikä oikein muitakaan stoutteja tehnyt mieli.
Vihreät menninkäiset ovat myös osa Irlantia ja luonnollisesti St. Patrick’s day:tä ja se tuo mieleeni ajat, kun olin osa eräänlaista menninkäisperhettä. Nimittäin joskus 2000-luvulla jalkapalloilevat ystäväni pohtivat mikä olisi hyvä talviharrastus jalkapallon jäädessä tauolle kesän päätyttyä ja päätyivät silloin vielä Suomessa melko pieneen lajiin nimeltä Futsal. Itse olin lopettanut jälkapallon jo ysiluokalla, kun nilkat eivät kestäneet tai niin minä kaikille sanoin. Toki nilkat pyörähteli nurin niihin aikoihin, mutta totuus oli, että kalja ja tytöt alkoivat kiinnostamaan enemmän. Toki sitä tuli pelailtua vielä puulaakihommissa, mutta seurajoukkueessa jalkapallon harrastaminen loppui silloin. Jokatapauksessa jätkät siis perusti kaveriporukalla Kempan Vihreät menninkäiset nimisen Futsal-joukkueen ja nousivat parhaana vuotenaan kolisuttelemaan liigaporttejakin ja etenivät Suomen cupin välieriin asti. Minun tittelini joukkueessa oli Fun clubin presidentti. Kotipeleissä roolini oli hoitaa toimitsijan ja kuuluttajan tehtäviä sekä olla apuna ottelun järjestelyissä muutenkin. Vieraspeleissä roolini oli sitten vapaampi. Lähinnä istua matkalla mukana korttiringissä, pitää hauskaa ja kannustaa. Se oli kyllä mahtavaa aikaa. Sahattiin viikonloppuisin sällien kanssa asuntoautolla Suomea ristiin rastiin. Iltapäivällä tai alkuillasta oli aina peli, jonka jälkeen hyökättiin hotelliin ja siitä nopean suihkun kautta tutkimaan milloin minkäkin kaupungin yöelämää.
Samalla jätkäporukalla meillä oli myös eri teemabileitä. Oli esimerkiksi western- ja gangsteri-bileet. Kerran oli kommunistibileet, jolloin minäkin jouduin kiskomaan nappulat seinästä ja pukemaan pelipaidan päälle pitkästä aikaa. Sillä teemapäivä alkoi jalkapallon puulaakiturnauksella, johon oltiin ilmoittauduttu mukaan SKR nimellä. Se oli lyhennys Suomen kommunistisista romantikoista, mutta sen merkitys jäi ulkopuolisille arvailtavaksi. Toki punaisessa pelipaidassa muistaakseni olleet sirppi ja vasara antoivat vihjettä nimestä. Turnauksessa etenimme pronssiotteluun. En enää muista miten siinä kävi. Taidettiin jäädä neljänneksi. Minä en ainakaan maalia tehnyt, sillä tolppaa lähemmäs en palloa saanut. Puulaakiturnauksen jälkeen ilta jatkui teeman mukaisesti juhlien. Tarjolla oli blinejä ja borssi-keittoa sekä tietysti vodkaa ja paljon. Asuihinkin oli panostettu sillä mukana oli mm. Lenin ja Castro, muttei siitä sen enempää. Tuohon aikaan iltamat olivat vielä sen verran vauhdikkaita, etteivät ne kestä päivän valoa, joten jätetään ne ajat rauhaan, mutta muistelen niitä lämmöllä. Those were the days. Tuo teemapäivä on muuten viimeinen päivä, jolloin olen pukenut pelipaidan ja jalkapallonappulat ylleni. Siitä on nyt tänä keväänä 12 vuotta. Silloin elettiin myös viimeisiä menninkäisvuosia. Nykyään se menninkäisporukka on ripoteltu levälleen ympäri Suomea. Perheitä on perustettu ja meininki on muutenkin rauhoittunut iän myötä.
Tiesittekö muuten, että Oulu tulee saamen kielen veden sulamispaikkaa tarkoittavasta sanasta? Joo-o, näin sitä oppii uutta vanhoillakin päivillä. Siinä kaikesta tästä täysin irrallinen tietoisku, joka samalla katkaisi ajatuksen juoksuni, enkä muista mitä meinasin lörpötellä seuraavaksi. Olisko ollut koronakuulumisia tähän loppuun? Ei kyllä ollut, mutta mennään niillä. En ole koskaan tykännyt hirveästi puhua puhelimessa. Oon sillai milleniaali, että viestittelen paljon mielummin. Siitä jännä, kun pidän itseäni kuitenkin boomerina. Anyway varsinkin tää korona-aika on jotenkin korostanut tota puhelimeen puhumisen vastahakoisuutta. Olen huomannut, että kun puhelin soi, ja vaikka olisi ihan normaali aika soittaa, niin mun ensimmäinen reaktio on ”Kuka hullu soittaa tähän aikaan” ja heti perään ajattelen ”Jos on jotain asiaa, niin laittais viestin”, sitten vasta katson kuka soittaa, jos äiti tai esimies soittaa, niin niille pitää kuitenkin vastata. Siitä ei tingitä. Vastaan minä muihinkin tuttuihin numeroihin. Jokatapauksessa mun mielestä puhelimista voisi poistaa soitto-ominaisuuden kokonaan. Häirikköpuheluiden ja kaikenlaisten myyntipuheluidenkin määrä laskisi merkittävästi, luonnollisesti. Toki puhelimen nimikin olisi hyvä miettiä uusiksi siinä vaiheessa. Korona-ajasta puheenollen tajusin nyt aamulla peiliin vilkaistessa, etten ole siistinyt partaani tai viiksiä kertaakaan tässä poikkeusolojen aikana. Koskahan viimeksi? Näytän joltain elokuvien venäläiseltä työttömältä. En jotenkin ole taas nähnyt tarvetta siistiytyä, kun kaikki on kiinni, eikä ole tullut käytyä kuin töissä ja kaupassa. Töissä on aina vähintään partasuoja ja bussissa sekä kaupassa maski, niin kasvot on sillai peitossa. Enkä ole niitä ihmisiä, jotka laittautuvat itseään varten. Muutenkin tämä korona-aika vetää mielen matalaksi, ettei jaksa kiinnostaa. Hyvät ajat ovat kaukana edessä tai takana. Nimittäin täälle ne eivät ainakaan ole. Noh huhtikuulle ois pari kivaa juttua suunnitteilla, että ehkä se tästä. Ainakin minulla on nyt Ben & Jerry’s jäätelöä. Adios!
Satunnaistoisto 