Tässä vastikään tuli perheenjäsenten ja sukulaisten kanssa puhetta kahvipöytien klassikosta, nakkelikakusta, jota oli usein mummolassa tarjolla, ja kyllähän sitä äitikin monesti valmisti. Muutama toteutuskin nähtiin, tosin alkuperäistä ohjetta ei alkuun ollut saatavilla. Lähin ohje minkä sain oli tämä, jossa tosin pitää huomioida että nakkelikakun väliin ei tule mitään hillotäytettä, pelkästään pohja ja kuorrute. Mainittiin myös että tuo ohje pitäisi tuplata pellillistä varten. Ennenkuin ehdin itse ryhtyä leipomispuuhiin, sain kuitenkin käsiini virallisen ohjeen:
3 munaa
3kkp sokeria
4,5kkp jauhoja
3tl leivinjauhetta
1,5kkp maitoa
225g margariiniä
Kuorrutus:
0,5kuppia maitoa
4kkp tomusokeria
1,5tl vaniliinisokeria
Elintarvikeväriä
Päättelin että kkp on yhtäkuin kahvikuppi, joka marttojen mukaan on yhtäkuin 1,5dl. Tiedä sitten millaiset kahvikupit mummolla on aikoinaan ollut käytössä. Ainakin ne kupit mistä tarjoilut hoidettiin olivat aika pieniä. Mutta ehkä leipomiseen oli oma kahvikuppinsa. Suoritettuani tarvittavat laskutoimitukset, päädyin seuraaviin määriin:
3 munaa
4,5dl sokeria
7dl jauhoja
3tl leivinjauhetta
2dl maitoa
225g margariiniä
Kuorrutus:
0,75dl maitoa
6dl tomusokeria
1,5tl vaniliinisokeria
Elintarvikeväriä
Huomatkaa maltillinen sokerin määrä, 4,5 desiä pelkkään pohjaan. Mutta ilman parempaakaan tietoa valmistin nakkelikakun tällä ohjeella.
Koska sen tarkempaa kasaamisohjetta ei ollut, hyödynsin aleksanterinleivosten ohjetta. Voi ja sokeri eivät oiken meinanneet millään ”vaahdota”, ja sähkövatkainkin alkoi jo haista palaneelta, kunnes huomasin että reseptissähän on maitoakin. Lisäsin sen voin ja sokerin joukkoon, ja vaikka se ei vieläkään millään muotoa ollut vaahtomaista niin ainakin sähkövatkain pääsi hieman helpommalla. Seuraavaksi sekaan munat yksi kerrallaan, ja lopuksi jauhot. Lopputulos oli melkoista liisteriä, jonka kippasin pellille ja heitin uuniin 175 asteeseen. Tässä kannattaa sitten huomioida että uuni ja pelti ovat täysin vaaterissa, sillä taikina valui uunissa pellin toiseen reunaan, ja osa jopa ulos pelliltä. Käytin matalareunaista peltiä, ja syvempi pelti olisi varmasti toiminut paremmin, jolloin taikina olisi turvonnut enemmän ylös kuin sivuille. Vartin jälkeen kokeilin varovasti olisiko taikina kypsää, ei se oikein ollut. Harmillisesta taikinan siirtymästä johtuen pohja oli vain toiselta puolelta kypsää. Käänsin peltiä 180 astetta ja odottelin että pinta olisi hieman ruskea myös toiselta puolelta. Ehkä semmonen 25 minuuttia meni kokonaisuudessaan että olin pintaan tyytyväinen.
Annoin pohjan jäähtyä reilusti ennenkuin aloitin kuorrutteen valmistuksen. Tässähän ei siis ole oikein väliä noilla sokerin ja maidon määrillä, kunhan vain tasapainottaa tilanteen siten että kuorrute on sopivan notkeaa. Toki ajattelin että enemmän on aina enemmän, ja tein kuorrutetta aika reilusti. Nakkelikakun perinteinen värihän on vaaleanpunainen, vaikka ainakin kotona joskus todistin myös vihreän version. Olisiko jopa keltaistakin ollut hulluina vuosina. Levittelin parhaani mukaan kuorrutteen pohjan päälle ja heittelin päälle strösseliä.
Jätin reunat vähälle huomiolle kun ne olivat muutenkin niin epämääräiset. Tarkoitus oli viedä tästä suurin osa töihin, mutta ikävä kyllä nuha tuli kipeäksi seuraavana päivänä ja jouduin säilömään kaiken jääkaappiin.
No miltäs tämä sitten maistui. Sanotaanko että aika makealta. Kuorrutteen kanssa enemmän tosiaankin oli enemmän, ja eihän tätä kahvin kanssa voinut syödä kuin yhden palasen. Jääkaappi tosin paransi tilannetta sen verran että seuraavina päivinä maku ei ollut ihan yhtä makea. Tältähän se varmaan maistui silloin lapsenakin, mutta ehkä aika on tehnyt tehtävänsä ja liian makeat tuotteet eivät enää sillä tavalla uppoa.
Neiti Hattara muuten sanoi tästä että ”mokkapaloja vaalealla pohjalla”, mikä on melkoista rienausta ja sivistymättömyyttä. Myöhemmin hän lievitteli tilannetta ja osoitti kiinnostusta leivonnaisen nimeä kohtaan, ”mitä se nakkeli tarkoittaa?”. Hyvä kysymys. Pitää ehkä selvitellä asiaa.
Satunnaistoisto 