”First we take Manhattan, then we take Berlin”. Tämä Leonard Cohenin kovan luokan kasaribiisi syntikoineen, soi jostain syystä useampanakin yönä päässä. Leonard Cohenhan oli ASMR-artisti jo ennenkuin sellainen edes keksittiin. Jotenkin niin rauhoittava, terapeuttinen ja vaikuttava se ääni on. Minulla oli siis ensimmäinen yövuoroviikko mies muistiin ja se eka yö oli yllättävänkin raskas. Olin luonnollisesti herännyt jo aamusta, eikä toivoakaan päikkäreistä niin tietäähän sen. Siinä oli jossain klo.3:15-45 välillä sellainen hetki, että meinasi oikeasti usko loppua väsymyksen kanssa. Mietin jo, että pyydän työnjohtajaa soittamaan ihastuttavalle ystävälleni, että tulee hakemaan minut lepäämään ja tekee lettuja kun herään. Tämä siis juontaa juurensa siihen, kun ystäväni oli joutunut hakemaan lapsensa päiväkodista kesken päivän, kipeäksi tulon vuoksi. Oli sitten tehnyt pikku toipilaalle lettuja ja minä kateellisena, että minäkin haluan, asiasta kuultuani. Hän sitten sanoi, että jos joskus töistä soitetaan kuinka olen kipeä ja tulla hakemaan niin tekee mullekin lettuja. En vaan tiedä mitä olisi tuumannut? Jos puhelin olisi soinut sunnuntai-maanantai yönä, että täällä on Hampuusi ihan finaalissa, tule hakemaan se pois. Hän ei edes asu samalla paikkakunnalla tai edes maakunnassa, eikä hänen mieskään olisi varmaan osannut arvostaa moista tempausta. Se olisi selvinnyt testaamalla. Jokatapauksessa se oli puolentunnin heikko hetki yöllä, jonka jälkeen taas helpotti ja raahauduin kunnialla työvuoron loppuun, pilkkimään bussiin ja kävelemään suihkun läpi sänkyyn. Se ensimmäinen yö toi raskaudessaan mieleeni nuoruuden jolloin aamulla lypsettiin lehmät, ruokittiin kanat, ammuttiin sudet, hiihdettin kouluun 35 kilometriä suuntaansa ja pakkasta oli kesät talvet samat 35 astetta. Koulun jälkeen tehtiin maajussintyöt, käytiin tansseissa ja siitä vielä saatille. Neljän kantturoissa tultiin kotiin, että ehtii vartiksi pään kallistaa ennenkuin piti taas herätä viideksi navettaan, mutta se oli semmoista siihen aikaan. Nykyään on paljon helpompaa. Nuoruudesta tuli mieleen, että jos Hajatelmilla on nuorempia lukijoita, niin älkää turhaan kiirehtikö aikuistumisen kanssa. Sitä voi helposti luulla, että aikuisena sitten tietää kaiken ja osaa toimia sen mukaan, että pärjää hyvin, homma on hallussa ja elämä hymyilee, mutta se on toiveajattelua. Tämä aikuisuustouhu on ihan improvisointia, eikä kenelläkään tai ainakaan minulla ole ohjeita tai vastauksia miten tätä pelataan. Sitä pitää vaan toivoa ja luottaa, että omat valinnat ja ratkaisut ei kurahda samantien, vaan asiat lutviutuu omaksi eduksi. Joten nauttikaa nuoruudesta. Ottakaa ilo irti elämästä. Sekoilkaa ja tuhlatkaa rahaa. Eläkää edesvastuuttomasti, mutta tekemättä turhaa pahaa. Pahanteolle en anna siunausta. Oispa lettuja.
Leffanörttinä sitä kuulee jatkuvasti miten ihmiset sanoo, että ”…mutta kirja on parempi”. Se särähtää aina korvaan. Enkä tarkoita ettei kirjoja ja elokuvia voisi verrata keskenään. Tottakai voi ja lähes poikkeuksettahan kirja on aina parempi kuin elokuva ja jokainen voi vertailla itse mitä haluaa, mihin haluaa. Vaikka Jukka Palmu taiteilijaa ja Jukkapalmu kasvia keskenään, jos niin haluaa. Se mitä minä tässä haen on, että minun mielestä elokuvat ja kirjat ovat kaksi täysin erinlaista taiteenlajia. Enkä ala itse niitä vertailemaan keskenään. Kirjat mahdollistavat niin paljon laajemman kerronnan ja antavat lukijan maalata lukemansa sisäisten silmiensä eteen juuri sellaisena kuin itse haluaa, vain mielikuvitus on rajana. Kun taas elokuva täytyy puristaa tiettyyn mittaan, karsien sieltä täältä, oikoa mutkia kaikissa mahdollisissa paikoissa, rukata aikajanaa uusiksi, kuvittaa maailma ja tarina resurssien sallimissa puitteissa, sekä operoida studion antamien raamien sisällä, niin on mielestäni jopa epäreilua vertailla näitä kahta taiteenmuotoa keskenään. Samoin kun en vertaile Iggy Popin loistavaa biisiä Passenger, Jim Morrisonin runoon, johon se perustuu. Tai Herra Ylpön mainiota biisiä Älä etsi minua J.K Ihalaisen runoon, josta biisi on tehty. Se, että minä en halua enkä yleensä edes suostu vertailemaan eri taiteenlajeja keskenään, ei silti tarkoita etteikö muut saisi. Se kuitenkin särähtää aina korvaan. Keskustelen kyllä monesti mukana esimerkiksi kirjan ja elokuvan eroista, mutten halua ottaa kantaa paremmuudesta.
Sen sijaan siitä, että onko joku elokuva hyvä sovitus kirjasta on monesti hyvä keskustelun aihe. Taru sormusten herrastahan on täydellinen elokuvasovitus kaikkien aikojen fantasiakirjasta. Siitä paistaa Peter Jacksonin ja muun tiimin intohimo, vimma, polte ja ennen kaikkea rakkaus kirjaan. Siinä ei jätetty ainuttakaan kiveä kääntämättä sen eteen, että filmatisointi olisi niin täydellinen kuin mahdollista. Tarkoitan siis nimenomaan Extended editioneja. Pidennettynä versiona se trilogia on saumaton paketti. Yksi suuri ehjä kokonaisuus ja upea spektaakkeli. Fantastinen kuvaus hyvän ja pahan taistelusta. Eeppinen ja silmiä hivelevän kaunis matka Keskimaan syövereihin. Sanoisin jopa, että 11 tuntia kestävä taianomainen matka. Taru sormusten herrasta filmatisointi pidennettyinä versioina vetää vertoja jopa kirjalle. Ylitsepääsemätön klassikko ja mestariteos, mutta ei takerruta tähän enempää. Voisin nimittäin puhua aiheesta loputtomiin. Kotimaisena esimerkkinä nostan esiin Kari Hotakaisen Klassikko kirjan. Hotakaisen teksti kääntyy huonosti elokuvaksi, mutta Klassikko kirjan kohdalla ohjaaja-käsikirjoittaja Kari Väänänen on hienosti oivaltanut kirjan ytimen ja hänellä on ollut selkeä visio. Näin vaikka kirjasta on karsittu vähintään kolmannes pois, niin se on uskollinen ja toimiva elokuvasovitus, joka tekee kunniaa alkuperäisteokselle. Klassikko on muuten mun lemppareita Hotakaisen kirjoista, joten sekin lämmittää sydäntä, että filmatisointi on onnistunut. Nostan esiin vielä Hohdon, vaikken ole lukenut Stephen Kingin teosta, mutta olen lukenut, että ohjaaja-käsikirjoittaja Stanley Kubrick otti kirjasta lähinnä idean ja teki sen pohjalta oman näkemyksensä. Lopputuloksena on oma henkilökohtainen suosikki kauhuelokuva. Stephen King:hän ei itse pidä Kubrickin Hohdosta yhtään. King käsikirjoitti itse myöhemmin Hohto minisarjan, joka on uskollinen hänen kirjalleen, mutta se oli huono. Tosin se voi johtua ohjaajasta, resursseista ja ties mistä. Jokatapauksessa näillä esimerkeillä halusin kertoa, että hyviä filmatisointeja kirjoista on monia. Tässä listasin nopeasti vain kolme esimerkkiä. Kirjasta saa tehtyä hyvän elokuvan monella tapaa, mutta helppoa se ei ole koskaan ja siksi yleensä ajetaan karille. Jos lähtee liikkeelle ilman selkeää visioa ja ymmärrystä mihin on ryhtymässä, ja tyytyy pelkästään kopioimaan ja apinoimaan lähdemateriaalia, niin menee takuulla metsään. Tästä ensimmäisenä esimerkkinä tulee mieleen korona-aikana lukemani Aikamatkustajan vaimo, joka on parin naispuolisen ystävän suosikki kirja, esimerkiksi Neiti Hattaran, ja oli aivan kelpo kirja minunkin mielestä, mutta se leffa on kyllä huono. Siinä ei selvästikään ollut minkäänlaista näkemystä, minkälainen elokuvasta pitäisi tulla, vaan on tyydytty toistamaan kirjaa, karsien sivuja sieltä täältä, kyseenalaistamatta että toimiiko tämä. Harmi sinänsä, sillä näyttelijä valinnat, Eric Bana ja Rachel McAdams olivat osuvia. Eiköhän siinä ollut siitä aiheesta jo liikaakin.
Minä oon muuten sellainen tyyppi, että tykkään testailla kaikenlaista. Oon sillai seikkailun haluinen. Oman elämäni Indiana Jones. Nyt viimeisen vuoden sisään korona-aikana on tullut testailtua paljon eri ruokia. Neiti Hattara ja muutkin ystävät ovat vinkanneet reseptejä joita oon sitten kokkaillut. Oon itsekin bongaillut reseptejä ja testaillut. Välillä tulee pettymyksiä ja välillä tekee löytäjä, mutta se on hauskaa ja jännittävää puuhaa. Muutenkin tulee testailtua kaikenlaista. Heti jos ilmestyy uusi hyvän kuuloinen sipsimaku, olut, ruokapaikka ja kapakki, niin pitää testata. Lista on loputon. Kaikki uudet kauhuleffatkin pitää testata, vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestyneet hyvät kauhuleffat voi laskea yhden käden sormilla ja tietää jo etukäteen, että katsomatta paskaa, mutta silti se pitää tarkastaa, kaiken varalta. On silti asioita joita oon huono testaan. Välttelen jopa. Uusi parturi on yksi tällainen asia. Useampi vuosi takaperin Oulussa mun vakio parturi oli kesälomalla ja kiertelin muutaman päivän kaupungilla, että mihin sitä uskaltais mennä? Jazztukka ja Jöröjukka vaikutti hyvästä maineestaan huolimatta, nimiensä perusteella siltä, että ei saatana. Noihin ei ainakaan. Sitten rohkaistuin menemään yhteen paikkaan ja parturi oli kyllä ihana, mutta hiuksia se ei osannut leikata. Kuljin sitten loppukesän lakki päässä. Siinä vain yksi esimerkki kun oon yrittänyt testata parturia. Toinen esimerkki on, että oon helevetin huono testaan uutta musiikkia. Kuuntelen edelleen aina niitä samoja vanhoja artisteja kuin aina. Tässä jos jossakin asiassa vanhassa vara parempi. Boomer-oireita. Tiedän. Toki kuulen uutta musiikkia kylästellessä, tai jos joku varta vasten suosittelee, niin joskus radiossa myös. Siihempä se jää ja hyvin harvoin huudahdan, että mitäs se tämä on? Kuulostaapa hyvältä. Vielä harvemmin muistan kotiin asti mitä se oli. Joten nytkin tätä kirjoittaessa minulla soi täällä Maj Karma ja miksi ei soisi? Onhan se parasta ja Herra Ylppö on muutenkin aina ollut mun tunteiden tulkki. Ai niin niitä otsikossa luvattuja elämänviisauksia. Meinasi jo unohtua. On mulla pari heittää tähän. On meinaan hyvä opetella nauramaan itselleen. Silloin on helpompi nauraa muiden mukana ja sitä paitsi muutenkin on yksinään naurun aiheet vähissä, jos ei osaa nauraa itselleen. Toiseksi kun elämä on sekoitus pettymyksiä ja hyvää ruokaa, niin ainakin se maistuu hyvälle. Ruoka ei ole pelkkä polttoaine. Se on näinä aikoina elämän harvoja ilon ja nautinnon lähteitä. Muistan, että olin joskus nuorena optimisti. Nykyään en enää tiedä. Jos optimisti tarkoittaa sitä, että kun pessimisti näkee puoli tyhjän lasin, niin optimisti tilaa jo toista juomaansa, niin sitten oon optimisti. Muussa tapauksessa en varmaankaan. Sen verran elämä on koulinut ja tämä korona-aika saanut loppujakin optimistisuuden rippeitä rapisemaan, muttei passaa valittaa. Asiat voisi olla huonomminkin. Aivan hyvinhän tässä menee. Eiköhän pistetä homma taas pakettiin tältä erää. Ciao.
Satunnaistoisto 