9.5.2019 julkaisin tässä blogissa ensimmäisen artikkelini, Elämäni soundtrack – Woods Of Ypres. Pian sen jälkeen aloin kirjoittamaan sarjan toista osaa, jonka pääosassa on Sara. Melkein pari vuotta tässä on nyt mennyt, ja vaikka en vieläkään ole juttuun täysin tyytyväinen, niin julkaisen sen silti. Tuskin siihen ikinä täysin tyytyväinen olisinkaan. En osaa oikein sanoa miten tämän jutun kirjottaminen on ollut niin iso työmaa, ehkä aihe jotenkin on niin henkilökohtainen ja tärkeä, että siitä ei oikein uskalla kirjoittaa. Taisi välissä mennä vuosikin niin että en kirjoittanut mitään. Joskus saatoin huudella muutaman kaljan jälkeen Hampuusille ja Hattaralle että ”kohta se on valmis!”. No ei se ihan kohta ollut. Googletin muuten tuon ensimmäisen juttuni ja huomasin että jossain muuallakin on tehty samannimistä juttusarjaa, jo ennen minua. En anna sen kuitenkaan häiritä. Ehkä seuraavaan sarjan osaan lasken hieman rimaa, jotta saan tehokkaammin levitettyä musiikin ilosanomaa. Yritän ainakin. Ja sitten itse asiaan.
”Sara on suomalainen, Kaskisista kotoisin oleva suomenkielistä rockmusiikkia soittava yhtye. Saran musiikille tyypillistä on runsas koneiden, efektien ja syntetisaattoreiden käyttö ja niiden yhdistely.”
Näillä sanoin alkaa Sara-yhtyeen wikipedia-artikkeli, ja vaikka se sinänsä paikkansa pitääkin, niin mielestäni se on kovin vähän sanottu. Seuraavassa kerron omasta historiastani ja nykyisyydestä yhtyeen kanssa. Koska takana on parikymmentä vuotta yhteistä taivalta, en voi taata että muistan kaikki vuosiluvut ja yksityiskohdat täysin oikein. Yritän kuitenkin parhaani.
Ensimmäinen kosketukseni Saraan oli vuonna 1999 tai 2000, kun yhtyeen ensimmäinen musiikkivideo Seuraa esitettiin Jyrkissä. Olin vastikään saanut kaverilta lainaksi Kornin Follow the Leader-albumin ja minusta oli tullut Keminmaan kovimpia Korn-fanipoikia. Seuraa-videolla yhtyeen laulaja näytti mielestäni halvalta Jonathan Davis-kopiolta, ja kosketus Saraan jäi sillä kertaa kovin lyhyeksi. ”Että se kehtaa”, ajattelin naureskellen, kuuntelematta musiikillista antia juurikaan. Vuonna 2000 julkaistiin Saran ensimmäinen albumi, Narupatsaat, mutta itse sivuutin levyn silloin kokonaan johtuen tuosta musiikkivideoselkkauksesta.
Muutama vuosi eteenpäin ja pyysin ystävääni polttamaan cd-levylle Saran siihenastisen tuotannon, Narupatsaat, Kromi sekä Saattue (Olen kyllä sittemmin ostanut kyseiset levyt). En muista motiiveja tuolle pyynnölle, ehkä olin lukenut soundi-lehdestä levyarvostelun tai kuullut jossain jonkin uudemman kipaleen, mene ja tiedä. Jokatapauksessa oli talvinen ja pimeä ilta kun laitoin mp-kolmoset levylautaselle ja Narupatsaat soimaan. Sitten se oli menoa. Narupatsaat oli heti ensikuuntelulla ihan helvetin kova kokonaisuus. Koko levyn läpi tunnelma on tietyllä tavalla hidas ja raskas, ja kertosäkeet mataline kitaroineen ovat tarttuvia. Kornin vaikutuksen voi varmaan halutessaan kuulla, ja tiedä vaikka siitä olisi vaikutteitta otettukin, mutta ei levy missään nimessä kuulostanut suomalaiselta versiolta kornista. Vaikka Narupatsaat onkin kokonaisuutena vahva, on sillä myös hetkiä jotka nousevat vielä erikseen esiin. Kolmoskappale Missä olemme, sekä neljäs kappale Silmiin ja sydämiin on pirun kova kaksikko joiden kuulemiseen en kyllästy varmasti ikinä. Liikutuin kun Ville Valo soitti joskus 2010-luvun alussa radio rockilla Silmiin ja sydämiin.
maataan vierekkäin
viedään toisemme
jonnekin toisaalle
hengitä rauhassa
anna itsesi olla
tämän kerran
lähde mukaan
ei kukaan tiedä
missä olemme
missä olemme
huomasitko katsoa
mihin päästiin
jäädään hetkeksi
annetaan itsemme
nukahtaa
Levyn sanoitukset ovat lyhyitä, enkä taida olla tähän päivään mennessä ymmärtänyt niistä kaikkea, mutta luulen että tietty mystisyys on kappaleille vain hyväksi. Mihinkään CMX-tason kryptisyyksiin sanoituksissa ei kuitenkaan ole menty. Varsinkin kansivihkosista luettuna ne ovat kuin runoja, hyviä sellaisia. Levyn päätösbiisissä lauletaan seuraavaa:
sytytä hiuksesi tuleen
lämmittäisit meitä
huomaisit itsekin
kuinka olet jo kylmä
Hienosti sanottu. Silloinen tyttöystäväni ihmetteli että mitä helvettiä, ja minä vain myhäilin onnellisena kuullessani tätä neroutta.
Vuosina 2002 ja 2003 julkaistut albumit, Kromi sekä Saattue, ovat itselleni olleet aina kuin yksi kahden levyn kokonaisuus. Musiikillisesti levyt ovat hieman suoraviivaisempia ja äänekkäämpiä kuin edeltäjänsä Narupatsaat, mutta sanoitukset jatkavat edelleen samaa runollista linjaa.
Lasken irronneet palaset
kerään yhden kerrallaan
Kiinnitän kaikki paikoilleen
ja tiedän tärkein puuttuu
Molemmat levyt ovat täynnä hyviä, tunnelmallisia kappaleita, jotka soivat ehdottomasti parhaiten yön pimeinä tunteina. Muutenkin Saran kolmen ensimmäistä levyä toimivat parhaiten kun niitä kuuntelee kuuntelemalla, levy kerrallaan, alusta loppuun. Pimeässä. Taustamusiikkina tai kappale kerrallaan kuultuna levyjen tunnelma puuttuu, ja kokemus jää vajaaksi. Saattue-levyltä löytyy muuten helvetin kova jynttäyskappale CCCP, ja Kromilta nykyäänkin keikoilla usein kuultava Raskas. Ymmärrys-kappaleella kuullaan myös Diablo-orkesterin Rainer Nygårdin irvistelevää laulamista.
Muutaman vuoden tauon jälkeen, vuonna 2006, Sara julkaisi albumin He kutsuivat luokseen, jonka ostinkin tuoreeltaan Keminmaan Citymarketista. He kutsuivat luokseen teki selvän eron aiempiin levyihin, kuulostaen lähes eri yhtyeeltä. Jäljellä oli laulaja Joa Korhosen persoonallinen laulu, sekä taidokkaat ja kauniit sanoitukset. Kolme ensimmäistä levyä ovat kaikki hyviä, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta kieltämättä neljäs levy sitä samaa olisi voinut jo tuntua liialta. Mielelläni niputankin Narupatsaat, Kromin sekä Saattueen samaan, ”Vanha Sara” – kategoriaan. Vanha Sara toimii edelleen loistavasti, mutta ilman neljännen levyn uusiutumista yhtyettä tuskin enää olisi. He kutsuivat luokseen on kevyempi, helpompi kuunneltava, sekä sen kappaleet toimivat paremmin yksinään kuunneltuna. Levy toi varmasti Saralle paljon lisää kuuntelijoita, kuitenkin ilman että yhtyeen tarvitsi tehdä kompromisseja tai ajatella radiosoittoasioita. Albumilta ei tuttuun tyyliin löydy yhtäkään huonoa kipaletta, mutta omalla kohdallani nostaisin erikseen esiin kappaleet Vielä muodostan varjoni, Niin pystyisit auttamaan heidät pois tämän vihan keskeltä sekä koskettava Pyyhit vuodet kasvoiltasi. Vielä muodostan varjoni on muuten Hampuusin lempikappale Saran tuotannosta.
Vuosi 2008, Sara julkaisi viidennen albuminsa, Veden äärelle. Olin vuoden alusta muuttanut Etelä-Suomeen, ja ensimmäistä kertaa oli helppoa käydä katsomassa Saraa livenä. Ja tulihan tuota käytyäkin, ja tulee edelleenkin. Uskoisin että olen nyt nähnyt yhtyeen noin parikymmentä kertaa esiintymässä, ja edelleenkin olisin valmis menemään keikalle vaikka viikottain. Mielestäni Suomen kovin livebändi. Kerran olin ostanut liput samalle illalle sekä Jipun että Saran keikalle. Jipun keikka jäi kesken kun oli kiirehdittävä Virgin Oiliin katsomaan Saraa. Jipun keikka oli jossain pienessä kahvilassa manskulla, ja itse Jippu puhui minulle ennen keikan alkua. Kysyi olenko paikan portsari. Ehkä pukeutumisessani on jotain korjattavaa. Veden äärelle on ehkä vielä hieman edellistäkin levyä kevyempi kokonaisuus, ja syystä jota en tiedä, joudun myöntämään että tämä on itselleni kaikista vähiten soinut Sara-levy. Levy on kyllä täynnä hyviä kappaleita, mutta osa kappaleista ei ole koskaan itseäni niin hirveästi puhutellut. Toisaalta taas levyltä löytyy Saran ehkä suurin ”hitti”, nimittäin Rauhan aika. Olen kuullut kappaleen joskus jopa Radio Novalla, mitä ei ehkä olisi uskonut tapahtuvan silloin kun ensimmäistä kertaa narupatsaita levysoittimeen sovittelin.
Nyt mennään vähän asian ohi, mutta onhan tässä mainittava myös Saran nokkamiehen Joan ja Jenni Niemen muodostama duo Meadow Island. Rauhallista ja melankolista kitaramusiikkia, ei tästä voi olla pitämättä. Tähän mennessä kaksikolta on ilmestynyt yksi levy, Meadow Island, enkä oikein usko että jatkoa on tulossa, valitettavasti. Äärimmäisen kova levy, jonka kappale Morning Came on ehkä paras suomalainen englanniksi levytetty kappale koskaan. Onneksi näin duon livenä Tavastialla, olin tuolloin ihastunut yhteen kivaan tyttöön ja pyysin hänetkin mukaan. Keikka oli rauhallinen ja tunnelmallinen, ja pari kaveria seurueesta ei jotenkin asiaa täysin tajunnut ja höpöttelivät kesken keikan kunnes takaosan baarimikko käski meidät aulan puolelle mölyämään. Harmitti. Saran soundcloud-sivuilta muuten löytyy kappale Niittysaari, joka on ikäänkuin suomenkielistä Meadow Islandia.
Kyselin Niittysaarta saataville spotifyyn joskus facebookissa, ja yhtye vastasi että tottakai. Eipä ole vielä näkynyt.
Meadow Island-projektin jälkeen, ennen seuraavaa Sara-albumia, kuultiin jälleen Saraa radio novallakin. Roskisprinssi-leffaan versioitu Hectorin kaunis Yhtenä iltana sai Saran käsittelyssä uuden energisen ilmeen. Ehkä tämä kuitenkin oli vielä suurempi tapaus kuin aiemmin mainitsemani Rauhan aika. Mene ja tiedä. Itse en radiota kuuntele kuin pakosta, sen verran paskaa musaa kanavat pääasiassa soittavat. Ainakin aivan liian vähän Saraa.
Vuonna 2012 ilmestynyt Se keinuttaa meitä ajassa oli omaan makuuni hieman vaisun Veden äärelle-albumin jälkeen taas täyttä rautaa. Ei yhtään edes etäisesti tylsää kappaletta, aivan käsittämättömän kova julkaisu. Legendaarisessa Nosturissa levyn tiimoilta järjestetty keikka oli mahtava. Tällä kertaa pyysin mukaan erään tytön jonka olin tavannut junamatkalla Rovaniemelle. Oli muuten hieno junamatka. Juotiin kaverin kanssa aika reippaasti ja aamulla herättiin Kemin asemalla. Kaverini kysyi että joko ollaan Kemissä? Heräsin avoin lonkerotölkki takin taskuun kaatuneena ja totesin että tuskin. Hetki katseltiin ja piharakennuksessa luki ”Kemi”. Uskottava se oli. Kaveri juoksi ulos, hakemaan tulleet vanhemmatkin olivat jo lähteneet kotiin. Itse jatkoin vielä matkaa, ravintolavaunun puolella tosin. Kuulokkeissa soi silloin muuten Veden äärelle, joka toimi kyllä siihen mielentilaan tosi hyvin. Anyway, tuon nosturinkeikan jälkeen jatkoin tytön kanssa iltaa, ja suutelimme maineikkaan Mann Streetin karaokessa. Hyvä reissu. Levyllä on myös pieni enne tulevasta, nimittäin instrumentaalibiisi I. Kappaleen jatkoksi julkaistiin myös instrumentaali-ep, jolla Saran musiikki ottaa jälleen suunnan kohti uutta.
Nimittäin Solus, aluksi kolmena ep:nä julkaistu kokonaisuus oli taas täysin uudenlaista Saraa. Instrumental-ep:llä kuullut konemusiikkivaikutteet tulivat isoksi osaksi Saraa. Siis onhan Sara käyttänyt koneita jo ihan alusta asti, mutta Soluksella kitarat jäivät oikeastaan kokonaan pois. Muistan kun olin hieman hämmentynyt Ainoat hereillä-sinkkujulkaisun kuullessani. Ja vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin. Kunnes lopulta koko levyn pariin kertaan kuultuani vakuutuin siitä että kyseessä on loistava levy täynnä mahtavaa musiikkia. Täysin uudistunut Sara ei muistuttanut enää yhtään itseään, lukuunottamatta laulaja Joan hienoa ääntä. Miten voikin orkesteri uudistua näin täysin ja silti tehdä kaiken täydellisesti? Erittäin tyylikästä musiikkia aikuiseen makuun. Vahvan levyn kohokohtina mainittakoon itseeni osuva VDTA sekä musiikkivideon saanut, mieletön keikkabiisi Ainoat hereillä. Solus oli jo ilmestynyt kun Sara esiintyi Provinssissa, pienellä lavalla, festareiden kakkospäivä ja aurinko paistoi. Olin aivan irti ystäväni Härski-Peksin kanssa. Peksi ei edes ollut aiemmin kuullut koko yhtyettä. Se oli kyllä hieno keikka, ehkä paras millä olen ollut.
Saran viimeisin albumi, Summa, julkaistiin syksyllä 2018. Nykytyyliin levy tuli kuunneltavaksi torstain vaihtuessa perjantaiksi. Olin Neiti Hattaran kanssa whatsapp-yhteydessä ja kuunneltiin levy yhdessä heti sen ilmestyttyä. Levyltä oli jo julkaistu kaksi sinkkua, Avaa se ovi sekä Ethän vielä kuole, jotka olivat hienoja kappaleita ja antoivat odottaa levyltä paljon. Ihan en ensikuuntelulla kuitenkaan vakuuttunut kokonaisuudesta, lukuunottamatta upeaa Valve-kappaletta. Sara oli tuonut kitarat takaisin, ja niiden avulla levylle on saatu mukaan myös mukavaa junttausta. Muutama kuuntelu lisää ja levy toimi totuttuun Sara-tyyliin. Levyllä on useita, varsinkin keikoille mainiosti sopivia kappaleita.
Näiden esiteltyjen albumien lisäksi Saran tuotannosta löytyy myös ep-levyjä ja sinkkujen b-puolia, suosittelen tutustumaan niihin vaikkapa spotifyssa. Huomaan että mitä uudemmaksi levyt käyvät, sitä vähemmän osaan niistä kertoa. Ehkä se johtuu siitä että levyjen arvioijana olen aivan paska, ja suurin osa asiastani muodostuukin muistoista ja kokemuksista, jotka olen elänyt musiikin kanssa. Ja ehkä ne muistotkin vaativat vielä hieman ajan tuomaa kultausta, että niitä osaa tarpeeksi arvostaa, ja saa puettua ne sanoiksi. Muutaman vuoden päästä osaan luultavasti kertoa lisää vaikkapa Summa-albumin vaikutuksesta elämääni.
Saralta on perjantaina 5.2.2021 tulossa uusi kappale, jota ainakin itse odotan malttamattomana, ja myöhemmin tänä vuonna on tulossa vielä kokonainen levyllinen uutta Saraa. Summan ja tulevan levyn välissä Joa Korhonen on julkaissut kolme englanninkielistä kipaletta As They Slowly Travel To The Sea-nimen alla. Hyviä, tunnelmallisia kappaleita, ehkä jonkinlainen Meadow Island 2.0? En tiedä onko tästä tulossa joskus kokonainen levy, toivottavasti ainakin.
Vaikka vuodet vaihtuvat, nykyisin jopa pelottavan nopeaa, niin silti Sara on ja pysyy ykkösenä meikäläisen spotifysoitoissa. Asiaa auttaa huomattavasti se, että orkesterin diskografia on niin helvetin monipuolinen. Alun junttaus- ja tunnelmointihevistä hieman kevyemmän kitararokin kautta tunteelliseen ja melodiseen koneSaraan. Melkein joka tilanteeseen on löydettävissä juuri siihen hetkeen sopivaa Saraa. Paljon olisi vielä yhtyeestä kerrottavaa, mutta sovittiin Satunnaistoiston saunaillassa viimeksi että en tee tästä maraton-artikkelia, koska ”ei niitä sun jaaritteluja kukaan jaksa lukea” Vielä kuitenkin pari sanaa liveSarasta..
Koronapaskan aikana on vituttanut suuresti kun kaikki keikat on peruttu/siirretty, eikä tässä vieläkään oikein valoa näy tunnelin päässä siltä osin. Saran taisin viimeksi nähdä livenä Bar Loosessa joskus elokuussa 2019. Oli silleen perinteinen tilanne että kaveria ei oikein meinannut keikalle löytyä, mutta ostin onneksi useamman lipun jo etukäteen, ja sitten siinä iltasella terassilla istuessa sain puhuttua pari tuttua mukaan. Eikä kumpikaan varmasti poistunut paikalta pettyneenä. Kuten en tiedä kenenkään ikinä poistuneen pettyneenä Saran keikalta. Tai no, koska hyviä biisejä on niin valtavan paljon, joskus saattaa vähän harmittaa että joku tietty jäi soittamatta. Mutta tätä ongelmaa ei voi poistaa ellei yhtye ala vetämään kellon ympäri kestäviä keikkoja. Lopuksi lainaus Soundin keikka-arviosta Saran Rockfest-vierailusta 2019, itse en osaisi keikkojen tunnelmaa näin hyvin tiivistää, joten on lainattava parempaansa:
”Yhtyeen vahvuus on aina ollut tunnelman luomisessa, jossa laulaja-kitaristi Joa Korhosen ääni on mitä merkittävin tekijä. Parhaimmillaan se porautuu suoraan sielun syvimpiin sopukoihin, juuri niihin arkoihin paikkoihin, joita ei aina tohtisi paljastaa edes kaikkein läheisimmillekään ihmisille. Ethän vielä kuole -singlen esitys olikin epäilemättä yksi koko festivaalin sisuskaluja vavisuttamimmista hetkistä, jonka painavuus sai muutamankin katsojan poistumaan keikalta kyyneleet poskillaan.”
Kuunnelkaa ihmiset Saraa, se on paskimmillaankin parasta.
Sara Spotifyssa
Sara Facebookissa
Sara Instagramissa
Satunnaistoisto 