Muistan elävästi sen kun olin nuorena kollina kesät paperiprinssinä Kemiyhtiössä Pajusaaren tehtaassa tai se taisi olla siihen aikaan jo Metsä Botnia ja viimeisimpinä kesinä Kemiart Liners. Nykyäänhän se on joku Metsä groupin tai fibren pytinki. Jokatapauksessa tehtiin kolmessa vuorossa maailman laadukkainta kartonkia. Jo silloin, yön ritarina, pahin viholliseni oli hirmuinen ja säälimätön aamukuudenvuoro. Niin monesti se koitti lannistaa ja murskata minut kuljettaen läpi päivän lähes samoilla silmillä, repien leukojani ammolleen. Voisin listata tähän Top10 sängyssä pyörimistekniikat ennen aamuvuoroa, mutta se olisi liian vaikeaa, niitä on niin monia, enkä halua avata vanhoja haavoja. Selvisin niistä koetuksista kuitenkin nuoruuden vimmalla. Myöhemmin Oulun Fazer vuosina sain huomata miten jossain vaiheessa työvuorolistoihin tupsahti tuo sama koetinkivi. Pitkään väistelin luotia vuoroja vaihtelemalla ja säikähdyksellä selviten, mutta jossain vaiheessa ei enää löytynyt pelastavaa enkeliä ja jouduin jälleen kohtaamaan vanhan viholliseni ja kampeamaan itseni töihin 06:00. Se oli titaanien taistelu, jonka lopulta voitin ja raahauduttuani työpisteelle silmät yhtä ristissä, kuin naisen reidet yritettyäni flirttailla. Tuntui kuin ajatukset olisivat pelkkiä houreita. Jotenkin tuntui kuin päivät olisivat menneet täysin sumussa. Tuntui, että olisin saattanut vaikka luovuttaa toisen munuaisen täysin tietämättäni. Järjenjuoksu oli niin hidasta, että muoti ehti vaihtua ennen kuin päässä tapahtui mitään. Sittemmin ajattelin, että ne ajat ovat takana tai niin luulin. Ajattelin ettei minun tarvitsisi enää koskaan kohdata arkkivihollistani, 06:00:n vuoroa, mutta voi kuinka väärässä olinkaan. Nimittäin nyt uudessa pestissäni tuo työelämäni päävastus tuli vastaan jo toisella viikolla ja heti kärkeen koko viikko. Ajattelin, että uudet työkaverit ovat nähneet haudastakin nostettavan pirteämpiä kavereita, kuin minä töihin tallustellessani. Ennen ensimmäistä herätystä mietin, että nyt kun saisi jotain vitun pusuja ja jaxu-haleja, tsemppejä ja muita, mutta se menikin yllättävän kivuttomasti. Ehkä keski-ikäisyyden tuoma maltti ja rauhallisuus auttoivat. Siinä samalla viikon mittaan päässäni muodostui uudet hajatelmat, jotka nyt naputtelen ruudulle täällä kotona piipahtaessani.
Herättyäni ensimmäiseen aamuvuoroon ajattelin kokeilla muuttaa lähestymistapaani niitä kohtaan. Otin käyttööni out of the box ajattelun. Sillä todennäköisesti olen huonompi uimaan kuin lohi tai vaikka hai, mutta uskon pärjääväni niitä paremmin juosten ja pyörällä, joten olisin kuitenkin vahvoilla triathlonissa. Pitää lähteä positiivisuuden kautta. Näimpä ajattelin, että jos en voi pärjätä normaaleilla yöunilla, niin lähdetään hakemaan tarvittavia marginaaleja muualta, jotta työpäivät sujahtelisivat ohitse mahdollisimman iisisti. Pidin itseni liikkeessä ja annoin samalla tajunnan virrata omia uomiaan, jäämättä miettimään määräänsä enempää, että nukuinko viime yönä viittäkään tuntia. Yhtenä päivänä pohdin muun muassa miten uudenvuoden lupaukset on jotenkin vanhan aikainen konsepti. Nimittäin taas tuntui siltä, että kaikki muut ovat uutena vuotena lupailleet vaikka ja mitä. Taas puolet kavereista on ilman alkoholia, sipsiä, sokeria tai ties mitä, mutta minä en ollut lupaillut mitään. Siinä kuitenkin asiasta keskusteltuani yhdessä Whatsapp-ryhmässä mietin, että ehtisinkö vielä mukaan vaikka tammikuu onkin jo päässyt hyvään vauhtiin. Pitäisikö luvata jotain näin jälkijunassa? Ainoat asiat mitä tuli siinä hetkessä mieleen oli, että voisin olla tammikuun ilman sipulia, tyttöystävää tai, että alan säästämään rahaa. Kynytän niin, että naurankin vain toisten kustannuksella. En kuitenkaan lämmennyt tähän lupausleikkiin. Tosin yksi naispuolisista ystävistäni kannusti mainitsemaani, ilman tyttöystävää lupaukseen. Sillä hän oli nähnyt elokuvan, jossa mies otti 40 päivän paaston naissuhteista ja kohdannut sinä aikana unelmiensa naisen. Aivan kuten elokuvissa on tapana, että jos se toimisi minullekin. Leffanörttinä tiesin mistä elokuvasta on kysymys. En kuitenkaan takertunut siihen vaan esitin vasta kysymyksen, että jos nyt lupaan pitää tyttöystävättömän tammikuun ja heti seuraavan kerran töihin lähtiessäni bussipysäkillä, joku ihana nainen pudottaa lapasensa kasvomaskia pukiessaan. Nostan ystävällisesti lapasen ja katseemme kohtaa. Se sähköä hohtaa. Bussissa vilkuilemme toisiamme ujosti, muka toisen huomaamaatta. Bussista noustessaan hän antaa maskin takaa lämpimän katseen ja paperin, jossa puhelinnumero. Niin pitääkö minun sitten esittää tammikuun loppu vaikeasti tavoiteltavaa ja puhua viesteissä arvoituksin ja loitsuin vai voiko tilanteen vaatiessa ja molempien niin halutessa olla jo viikon päästä pillu suussa? Tässä olis kyllä ollut sauma mukailla juuri edesmennyttä Pave Maijasta ja muotoilla asia, että maistella hänen kukkansa mettä, mutta meni jo. Korjaan sen sit myöhemmin. Kevyet mullat Pavelle kuitenkin. Hieno ja mukava mies sekä ennenkaikkea mainio biisin tekijä. Hänen pois menonsa veti Hampuusin mielen matalaksi. Palatakseni asiaan, niin kuulemma lupausta ei saisi rikkoa, vaan pitäisi odotella helmikuuhun. Tosin luotto ystävättäreni oli sitä mieltä, että tuossa tilanteessa ei tarvitsisi odottaa viikkoakaan, saatikka helmikuuhun. Jokatapauksessa jätin lupaukset tekemättä, mutta palatakseni siihen miten uuden vuoden lupaus on vanhentunut konsepti. Siihen saisi sitoutettua minut ja muitakin jos sitä kehitettäisiin. Tehtäis siitä vaikka sellainen totuus vai tehtävä tyylinen juttu. Sillai, että jos ei lupaa mitään, niin sitten pitää kertoa joku totuus. Tyyliin, kun en luvannut mitään, niin tunnustan, että se olin minä silloin vuosituhannen alussa niillä jatkoilla, joka kusi aamulla siihen tiskialtaaseen, mutta kun oli niin käsittämätön hätä ja jotkut oli vessassa panemassa tai siis harrastamassa haureutta, enkä kehdannut keskeyttää eikä pystynyt odottamaankaan. En tiedä onko hyvä idea, mutta tällaista mietiskelin.
Mietiskelin myös, että täytän myöhemmin tänä vuonna 40 vuotta. Mitä helvettiä!?! Olen jo vanha ja kulunut ukko. Mihin kaikki nämä vuodet ovat kadonneet. Miksi ne ovat liitäneet ohitse niin nopeasti, lintuparven tavoin. En parikymppisenä ollut varma, että elänkö edes näin vanhaksi. Sen verran huoletonta elämää elin silloin. Se sai kuitenkin pohtimaan, että onko keski-ikäisyys keski-ikäisen parasta aikaa? Tavallaanhan osaan menneisyyteen jämähtäneenä nauttia tästä iästä. Saa olla rauhassa boomeri ja päivitellä nykypäivän menoa, eikä siihen kiinnitetä sen kummempaa huomioita. Mukavaa kun kukaan ei kyseenalaista, että kuuntelee vanhaa musiikkia ja kummastelee nuorisomusiikkia. Tällai vanhan kansan jääränä tykkään oikeista kirjoista, vaikka opiskelu ei ole koskaan oikein maistunut, niin lukeminen on maistunut aina. Elämänkerrat ja kaunokirjallisuus, kova kantiset ja pokkarit, kaikki menee, mutta e-kirjat tökkii. E-urheiluakaan en ymmärrä yhtään, email menettelee ja eukon voisin ottaa jos on hyvä ja huolii minut. Oho siihen lipsahti vitsi, mutta pahinta tässä iässä on, että sielu ja suoli ovat menneet keskenään sekaisin jo kauan aikaa sitten. Molemmissa on yhtä pimeää ja synkkää. Sen lisäksi ne on molemmat jo niin sykkyrällä ettei niitä erota toisistaan kukaan. Paikkoja kolottaa ja muitakin vanhuuden oireita ilmenee pikku hiljaa eikä ymmärrys riitä nykyajan tahallaan väärinymmärtämisen ja toisten puolesta loukkaantumisen kulttuuriin. Hetkinen! Onkohan ikänäkö luonnollinen ratkaisu tähän? Kun ei kestä katsoa nykymaailman menoa, niin ikääntymiseen liittyvä ilmiö ratkaisee tilanteen puolestani, enkä jossain vaiheessa enää näe mihinpäin maailma on kallellaan sillä hetkellä, ainakaan niin hyvin. Näin ikänäkö helpottaisi ummehtuneen mielen pöyristelyä. No ei tietenkään ja siihenkin on onneksi tarjoiltu silmälaseja ja muita apuvälineitä, muistaakseni jo keisarin Neron ajoista lähtien.
Monet sanovat, että olisivat ihan kuninkaita, jos saisivat tämän nykyisen tiedon, mikä heillä nyt on siirrettyä teini-ikäiselle itselleen. Tavallaan ymmärrän pointin siinä, mutta pohdin olisinko onnellisempi, jos tietäisin tämän kaiken jo 25 vuotta sitten. Uskon, että siinä jäisi moni hauskuus ja hölmöily sekä kokematta, että tekemättä, kun olisi järki mukana. Jos minulla olisi ollut jo nuorena iän tuomaa viisautta ja malttia, niin elämä olisi muovannut minut ihan eri ihmiseksi, kuin olen nyt. Samalla siinä olisi jäänyt tutustumatta moniin hyviin ystäviini, kun en olisi ajautunut tiettyihin tilanteisiin, kun se ei olisi ollut järkevää. Se olisi hirveän ikävää. Joten mielestäni tuollainen haihattelu on turhaa. Parempi pelata loppuun asti näillä korteilla mitkä sain. Parempi olla tyytyväinen, että olin se hölmö teini-ikäinen, joka ei päässytkään sähkömieheksi, kun paljastui yläasteella värisokeaksi. Se hölmö nuori, joka meni lukioon, jotta saisi kolme vuotta lisää aikaa miettiä miksi haluaa isona, muttei tiedä vieläkään. Se hölmö nuori, jonka lukio-opinnoissa ei ollut mitään järkeä. Sillä kuka järkevä ihminen lukee pitkän fysiikan ja lyhyen matematiikan, muttei kemiaa ollenkaan sen yhden pakollisen kurssin lisäksi. Ottaa siihen rinnalle paljon historiaa, uskontoa ja tarjolla olevat ilmaisutaidon kurssit. Jälkeenpäinhän tuosta on vaikea löytää punaista lankaa ja loogista opintopolkua. By the way taisi olla lukion ainut 10 arvosana Uskonto taiteessa kurssilta, vaikken ollut kovin harras silloinkaan. Lukion jälkeen olin se hölmö nuori mies, joka oli vielä romantikko ja rakastui oikeisiin naisiin väärään aikaan ja vääriin naisiin oikeaan aikaan. Se hölmö nuori mies, joka jaksoi vielä haaveilla ja uskoa unelmiin. Kaikki tämä on ollut tärkeässä osassa muovaamassa minusta tälläista ihmistä mitä olen tänä päivänä. Vuosien mittaan kyynistyneen synkkäsielun, joka ei enää jaksa juosta onnellisten loppujen perässä vaan rustaa yksin pimeässä runoja. Tähän väliin siteeraan Eino Leinoa – ”ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy haikeammiks”. Eletty elämä muokkaa meitä jatkuvalla syötöllä. Me kaikki muodostumme edellispäiviemme riekaleista. Nuoruuden hölmöilyt ja virheet pitää elää ja kokea. Ne on niitä kokemuksia, jotka lopulta merkkaavat eniten. Kuten eräs entinen kemiläinen jalkapalloilija sanoi minulle kerran, että virheitä saa tehdä, jos niistä oppii. En väitä, että olen oppinut jokaisesta virheestäni, mutta paljon on vuosien saatossa makseltu oppirahoja ja järkeäkin tarttunut matkaan.
Sitä paitsi olen ystävystynyt vielä aikuisiälläkin, niin mahtaviin ihmisiin, että olen kiitollinen miten elämä on heitellyt minua ja olen saanut tutustua niin upeisiin ihmisiin. Joita kohtaan minulla voisi olla ikävä, vaikken edes tietäisi mitä kaipaankaan. Esimerkiksi yksi epäonnen soturi tulee heti mieleen. Tästä päästään taas siihen, että jos en olisikaan aikoinaan jättänyt Kemin Tekussa insinööriopintoja kesken ja muuttanut Ouluun ilman varsinaista suunnitelmaa, ihastus mielessäni. Niin elämäni olisi takuulla nyt hyvinkin erinlainen. Tiesin jo silloin, että se on tyhmää, mutta olin silloin niin nuori ja hölmö, aina uskoin ihmeisiin. Yhtään viisaampana olisin käynyt voiton puolella olleet opintoni loppuun. Sillä alati kehittyvässä maailmassa insinööreille on aina hommia ja toimeentulo tällaista perusduunaria parempi. Se ei vaan silloin kiinnostanut, olinhan vielä niin nuori ja hölmö, ja vaihdoin tulevat XO konjakit halpoihin viineihin. Siltikään en kadu päätöstäni. Enkä haikaile, että pääsisin nykyisen järjen kanssa nuoren minäni ruumiiseen. Vaan parempi jättää jossittelematta ja ottaa ilo irti nykyisyydestä. Ei onni löydy siitä, että lisää hamuaa, vaan että oppii saamastaan nauttimaan. Toisaalta olen edelleen hölmö, en vaan ihan niin hölmö. Nuorena hölmöys oli minun toteemieläin. Katsoppa kun tuli tekstiä hirveä pötkö taas ihan huomaamatta. Eiköhän paketoida tältä erää. En ehdi hirveästi oikolukemaan enkä hiomaan tätä, kun pitää alkaa valmistautumaan palaamaan takaisin toiselle paikkakunnalle, joten nää Hajatelmat jää vähän sellaiseksi raakaversioksi tai mediumiksi. Ei missään tapauksessa ihan kypsä. Tässä on mukana mahdollisesti tavallista enemmän rosoisuutta ja ehkä myös turhaa toistoa ja epäloogisuuksia. Ainakin jäi sellainen fiilis, enkä ole varma kuinka paljon ammuin ohi otsikosta, kun olen tottunut vaihtamaan sen vielä. Kunhan olen käynyt läpi tajunnan virtani tuottaman tekstin. Toivottavasti kuitenkin Hajatelmien ystävät viihtyivät jälleen tekstin parissa. Apropoo Hevoshuutaja lähettelee viikottain linkkejä läppäritarjouksiin, niin eiköhän semmonen tule tässä piakkoin hommattua. Tarkoittaa sitä, että se edellisissä hajatelmissani mainitsemani tauko saattaakin jäädä lyhyeksi kuin kemiläisen tipaton, mutta sitä odotellessa – Rock, rauha ja rakkaus!!
Satunnaistoisto 