Hampuusin hajatelmia osa 26: Onko tämä Hampuusin Joutsenlaulu?

Vuosi 2020 vetelee viimeisiään. Joulukin meni jo. Tätä vuotta ei tule ikävä. Minua on kuitenkin askarruttanut, että vaikka eletään vapaan markkinatalouden aikaa, niin silti ei ole vieläkään ilmestynyt Joulupukille varteenotettavaa kilpailijaa. Meillä on vuodesta toiseen vain tämä sama aikansa elähtänyt ja tylsähkö ’onko kilttiä lapsia?’ – pukki. Tämä vieraannuttaa aikuisia joulusta ja tekee siitä lapsille suunnattua ilakointia. Nyt aikuisille joulussa lieneekin parasta lasten vilpitön ilo. Eikä siinä ole mitään vikaa, mutta ei sen tarvitsisi olla pelkästään näin. Minusta muutkin ihmisryhmät pitäisi huomioida kuin lapset. Mietinkin tässä uutta ja erinlaista joulupukin lanseeraamista. Tämä uusi joulupukki huomioisi aikuisryhmän, joka herättää minussa enemmän kiinnostusta kuin kiltit lapset. Tämä uusi joulupukki nimittäin palkitsisi tuhmat äidit. Tietysti epäselvyyksien välttämiseksi sitä ei tarvitsisi kutsua joulupukiksi, vaan se voisi olla vaikka Paavopukki. Tämä mun hanke on vielä pilottivaiheessa, joten on epäselvää muun muassa, että milloin ja missä Paavopukki tulisi kyselemään – ’onko täällä tuhmia äitejä?’. Onko aattoilta ja koti välttämättä oikea paikka tähän? Ei välttämättä. Se voisi aiheuttaa pahennusta perheen kesken. Olisiko kenties joulunpyhät ja soittoruokalat tähän parempi vaihtoehto? En tiedä. Tässä riittää vielä paljon pohdittavaa, mutta minusta joulupukin monopoliasema täällä suomessa pitää murtaa ja tuoda kilpailua alalle. Näin saadaan joulunhenkeä levitettyä laajemminkin koko kansan pariin.

No sehän oli enemmän tai vähemmän hassuttelua, mutta vuosi on tosiaan aikapitkälti lusittu ja muutoksen tuulet puhaltavat. Kerkesin olla vuoden päivät työttömänä, kun entisestä työpaikasta viimeinen sammutti valot ja laittoi lapun luukulle. Siinä otettuani alkuun pari kuukautta ihan vaan levon kannalta, sillä itseluottamusta uhkuen olin varma, että kyllä sitä aina jotain työtä löytyy, mutta sitten tulikin korona. En tietenkään väitä, että töitä olisi löytynyt samantien ilman koronaa, muttei se ainakaan helpottanut asiaa. Firmat tuntuivat ennemminkin lomauttavan väkeä kuin palkkaavan lisää. Nyt kuitenkin 4.tammikuuta olisi tarkoitus palata työelämään. Vähän kärjistettynä minulla on ollut kahdenlaisia ystäviä ja kavereita tässä työttömyyden aikana. Osa on ollut niitä, jotka rivien välistä syyllistävät, kun elän ansiosidonnaisen päivärahan sekä vakuutusyhtiön lainan takaisinmaksuturvan varassa, enkä tee töitä. Enkä silti usko, että he tekivät sitä pahalla. Se on vaan heidän tapansa ajatella ja jopa kannustaa. Ja sitten on niitä, jotka ovat kehoittaneet nauttimaan nyt, kun on aikaa itselle ja harrastuksille. Heidän mukaansa jotain ilmaantuu kyllä sitten jossain vaiheessa, eikä sitten taas oravanpyörässä ehdikään enää ja nyt ilmaantuikin. Itse olen ollut ajatuksieni kanssa jossain tuolla välimaastossa. Olen kyllä välillä tuntenut tiettyä syyllisyyttä vapaamatkustamisesta, kun rahaa lappaa tilille ilman, että sitä on revitty minun selkänahasta. Saamallani rahalla pärjäsi hyvin, eikä tarvinnut mahdottomasti tinkiä elämästä. Ei sillä joka päivä juotu konjakkia alastomien naisten häpykummuilta, mutta silti pystyin tekemään paljon haluamiani asioita ja nauttimaan elämästäni. Siis tietysti koronarajoitusten puitteissa, mutta kuitenkin. Viimein minulla on ollut aikaa lukea kirjoja ja tehdä kaikenlaista mitä ei ennen välttämättä ehtinyt niin paljoa kuin halusi. Esimerkiksi kirjoja olen lukenut viimeisen vuoden aikana varmaan 70 ja siihen runokirjat päälle. Sillä luin vähintään yhden kirjan viikossa, mutta usein myös toisen. Toki niistä parikymmentä oli Reijo Mäen Vareksia, mutta myös elämänkertoja ja muuta fiksuakin luettavaa.

Muutoksen tuulet siis puhaltavat ja elämä heittää minut toiselle puolen Suomea. Ei välttämättä suinkaan pysyvästi, mutta kuitenkin. Tämä asunto jää ainakin alkuun tänne. Enkä ala avaamaan sitä systeemiä tässä sen kummemmin, mutta samalla myös uskollinen pöytäkoneeni jää jälkeeni. Näimpä tämä on viimeinen Hajatelmani vähään aikaan, mutta tuskin sentään Joutsenlaulu. Paha arvailla minkälainen tauko tässä tulee tänne blogiin kirjoittamisen suhteen, mutta väkisinkin jonkinlainen. Hevoshuutaja on kyllä jo katsellut minulle läppäritarjouksia netistä ja kannustanut hyppäämään mukaan nykyaikaan, joten voi olla, ettei tauko veny mahdottoman pitkäksi. Tuli muuten mieleeni, että suurimmassa osassa hajatelmiani minulla on ollut muusa. Sellainen jumalainen alfanaaras kissanainen, joka on inspiroinut minua ja jonka kanssa keskustellessa olen pursunnut ideoita näihin. Tämän kertaiset hajatelmani muodostuivat kuitenkin periaatteessa päässäni valmiiksi Neiti Hattaran luona vietetyn kostean Tapaninpäivän jälkeen, pimeässä bussissa yksin synkkien ajatusteni lomassa, Jyväskylä-Oulu välillä ilman mitään muusaa. Se, että onko tämä hyvä vai huono asia, niin on teidän lukijoiden päätettävissä, kun nyt päivän sulattelun jälkeen sain kirjoitettua nuo pimeyttä silmiin tuijottaessani syntyneet ajatukseni tähän ruudulle. Tiedän kyllä, että monet luulevat, että minulla on oma käsikirjoitustiimi, mutta siihen budjettini ei ole taipunut. Muusalla on siis menty, ennen tätä. Palatakseni vielä siihen, kun työt jälleen kutsuvat ja kaikkihan tietää, että vaikka kuinka pitäisi töistään, niin aina tulee kuitenkin huonojakin päiviä. Ei välttämättä usein, mutta tulee kuitenkin. Silloin sitä saattaa miettiä, että kun tästä päivästä selviän, niin nollaan tilanteen ja vedän perseet. Se ajatus sitten auttaa jaksamaan päivän loppuun, mutta kun pääsee kotia, niin ei jaksakaan vaan sitä kävelee suihkun läpi sohvalle makaamaan. Niin onko tällaisessa tilanteessa jaksanut päivän viinan voimalla, vaikkei ole koskenut, saati nähnytkään koko liejua? Onko etyylialkoholin voima niin suuri, että auttaa jaksamaan vallitsevaa tilannetta pelkällä ajatuksen voimalla tai olemassa ololloon? Päätetään nämä viimeiset hajatelmani, vähään aikaan, tämän syvällisen ajatuksen äärelle. Hampuusi kiittää lukijoitaan ja toivottaa kaikille parempaa vuotta 2021. Rock, rauha ja rakkaus!!