Eletään vuodesta aikaa, jolloin jossain kohtaa ennen puolta päivää on vartin valoisaa. Siis jos valoisa määritellään eri harmaan sävyin kahden täydellisen pimeyden välissä. Minun marraskuuhan on kaikessa kurjuudessaan kuin 50 shades of grey, mutta ilman seksiä. Se saa tällaisen ihmismielen pohtimaan syntyjä syviä, kuten esimerkiksi erilaisia luomisteorioita. Kari Hotakainen kuvaa ihmisen luomista Syntisäkki kirjassaan näin – ”Ihmisen jumala rakensi variksenpelättimestä, apinasta ja niistä tunteista, jotka jäivät yli kun lammas oli luotu”. Minusta tämä on paljon parempi ja kuvaampi luomiskertomus kuin mitä koulussa opetetaan se raamatun versio. Se ihmisen luominen maan tomusta tai oikeastaan miehen luominen. Nainenhan luotiin vasta sitten lopuksi miehen kylkiluusta. Kalevalasta en muistakaan muutakuin, että siinä oli se alkumuna, joten siihen en ota kantaa, mutta kovastihan siinä laulettiin. Ehdotan kuitenkin, että opetussuunnitelmaa rukataan uusiksi ja vaihdetaan sinne tuo Hotakaisen kirjoittama versio. Nyt yksi kysymys tähän väliin. Tiedättekö sen synkkä sieluisen ihmistyypin, joka pohtii ja kertoilee näitä älyttömiä juttujaan lakoniseen sävyynsä, mutta ette oikein tiedä onko se vittu tosissaan vai onko se vaan taas muka jotain sen huumoria? En oikein voi auttaa teitä tuossa. Sillä en tiedä aina itsekään, että olenko vakavissani vai en, mutta ihan oikeasti minun mielestä uskonnon opetus pitäisi korvata opetussuunnitelmassa elämänkatsomustiedolla. Jokainen uskokoon mihin haluaa, muttei sitä varten tarvitsisi järjestää valtion puolesta järjestelmällistä pr-kampanjaa peruskoulun ajaksi. Ei siitä kuitenkaan sen enempää. Se vaan lähti tohon suuntaa, vaikka tarkoitus oli lähinnä nostaa esiin luomiskertomuksia.
Sosiaalisessamediassa pyörii säännöllisesti näitä kuvaile minua tai kerro miten tapasimme yhdellä sanalla – kampanjoita. Olen itse jotenkin niin monimutkainen tyyppi, etten saa kiinni tuosta yhden sanan -politiikasta. Minusta olisi mielenkiintoisempi lukea vaikka 10 sivun novelli siitä miten tapasimme, eikä haittaa vaikka kirjoittaja ottaisi taiteellisia vapauksia tarinassaan. Nimittäin aina ei kannata antaa faktojen pilata hyvää tarinaa. Voisin itse kertoa esimerkiksi Neiti Hattaran ensitapaamisesta tyyliin – Silloin jossain etelämmässä oli varmaan jo kevät, muttei näin ylhäällä. Minä virikkeettömän arjen karu hedelmä matkasin valtateiden metallisen pedon vatsassa läpi synkkää Suomea ja erämaata, jossa sudet ja karhut hallitsevat terävin hampain ja kynsin. Maantieässä mylvi, kilometrejä niellessään. Jos kaipasit ympärillesi vuoristomaisemia, niin et olisi voinut olla enempää väärässä paikassa. Ainoastaan minä selvinpäin yökerhon tanssilattialla olisin silloin enemmän väärässä paikassa, sillä ikkunasta avautui pelkästään laakeata peltomaisemaa ja tasaista erämaata. Matkaeväänä minulla oli ’Hanoi rocks All those wasted years’ -kirja, kaksi kappaletta vissypulloiksi naamioitua eväspulloa sekä Carillo kampela eli pullotettua rakkautta. Matkan aikana kuvittelin mielessäni useita erinlaisia ja mahdottomia skenaarioita joihin voisin ajautua reissullani, kunnes havahduin. Ikkunasta vilisevä maisema ja päivän hämärtyminen paljasti miten olimme saapuneet jo järvi-Suomeen. Alan siis lähestyä määränpäätä tuumasin. Samalla huomasin, että eväspulloni olivat tyhjät, joten oli aika tarttua Carilloon. Kaipasin vielä pientä rohkaisua. Olin nähnyt Neiti Hattarasta aikaisemmin vain kaukaa otetun kuvan, jossa hän surffaa aurinkoisen Marokon hiekkarannalla. Hänen nimensä tuli kyllä kerran vastaan Tampereella eräässä krouvissa lehtiotsikossa selaillessani aviisia. Siinä luki – Hattara kuohuttaa Pirkanmaalla. Tosin se taisi olla eri Hattara, mutta otsikko oli jäänyt mieleen. Pian onnikka jo kaarsikin pimeydestä värivalojen loisteeseen ja kaupungin sykkeeseen. Astuessani ulos valtateiden risteilijästä mietin, että se joka sanoi matkan olevan tärkeämpi kuin määränpää, ei ole istunut koko luojan päivää bussissa. Vastaanottokomiteassa ensitöikseen Neiti Hattara halaa ja sanoo – Katso Hampuusi, minulla on lohipaita. Vastasin – Ompa se hieno. Jonka jälkeen Neiti Hattara kysyy – Voisinko maistaa sinulta vähän Carilloa. Minä vastaan – Kyllä se käy. Jostain syystä puhuimme kuin Kaurismäen elokuvissa. Samalla siteerasin mielessäni Casablancaa, jossa Humphrey Bogartin näyttelemä päähahmo sanoo poliisikapteenille ”I think this is the beginning of a beautiful friendship”. Otin laukkuni olalle ja lähdimme kävelemään Neiti Hattaran luo, jossa minulla oli tarkoitus yöpyä Hevoshuutajan kanssa. Katujen täyttyessä askelista otimme varikkopysähdyksen Pommiksi kutsuttuun seurusteluravintolaan, jonka ovi oli auki kutsuvasti kuin lesken syli. Tuollaista kerrontaa ensitapaamisesta olisi mielenkiintoisempaa lukea kuin, että kertoisin yhdellä sanalla – Matkakeskus.
Olet mitä syöt, en vaan muista syöneeni tämmöistä leppoisaa partasuu mörökölliä. Itseasiassa söin oikein makoisan pizzan. Semmosen missä on kebabit, jalopenot, majoneesit ja kaikki helvetit. Ai jumalauta, että se oli kyllä hyvä, mutta voihan lampaanmarjapiirakka ja jeesuksen kääreliinakastike. Nimittäin jännä miten joillekin tuntuu menevän tunteisiin se, että miten minä entisenä lihansyöjänä ja kasvisruuan vieroksujana, olenkin nykyään ottanut myös kasvisruokaa ruokavaliooni. Se, että minulla on syksyn aikana sattunut olemaan vähintään yks vegepäivä viikossa ei ole tehnyt minusta hihhulia eikä vahingoittanut miehuuttani. Jos miehuuteni on kärsinyt, niin se johtuu jostain muusta, kuin punaisen lihan puutostilasta. En nyt ihan ymmärrä sitä logiikkaa, että miten minun ruokailutottumukset hiertävät joitakin, kun en kuitenkaan tuputa kenellekään omia ajatuksiani asiasta, vaan jokainen toimikoon miten haluaa. En ole niitä hihhuleita, jotka ovat hypänneet terveysvouhotuksen ja salaliittoteorioiden syvään päähän ja saarnaavat, joka tuutista omaa parempaa elämäänsä. Pitänee kuitenkin jatkossa pitää kasvisruokapäivien lisäksi myös päiviä jolloin syö kaikkea miehekästä. Kaikkea semmoista missä on paljon r-kirjaimia, kuten perkele. Sillä se pärinä kuulostaa aina miehekkäältä, kuten hirvi- ja porokäristys, grillattu barracuda, retkikirveellä revitty strutsi, sorretun stripparin marinoimat stringit ja ruskistettu Saimaannorppa höyryperunoilla. Tämä voi vaikuttaa, että olen aamulla niellyt seipäitä ja vetänyt herneitä nenään, muttei ollut tarkoitus vaikuttaa ärsyyntyneeltä. Pohdin vain tätä ilmiötä ja olen enemmänkin huvittunut kuin ärsyyntynyt. Enemmän minua ärsyttää se paremmisto, joka tuputtaa omaa ylivertaista elintapaansa muille, kuin nämä jotka vittuilee minulle omasta elämästäni.
En jotenkin ymmärrä tätä nykymaailman menoa. Halloweenin pitäisi olla yksi päivä vuodesta, niin tuntuu, että sitäkin vietetään nykyään pari viikkoa. Black friday:kin kesti ainakin puolitoista viikkoa. Joulun vietto alkaa joka vuosi aikaisemmin. Ensimmäiset laittoivat joulukuusen jo nyt marraskuussa. Oikeasti mitä helevettiä? Eikö voi aloittaa vaan iisisti ja marraskuussa virittelee vasta glögit ja tortut, ehkä jotain pientä valohommaa, muttei pystytä koko sirkusta heti lokakuussa. Näitä asioita ihmetellessä joutuu monesti miettimään, että voisi ne asiat tietysti olla huonomminkin ja tätä varten olen vuosien saatossa monesti kehitellyt mielessäni erinlaisia helvetti kuvauksia. Viimeisintä helvetti kuvausta kehiteltiin aikaisemmin syksyllä hyvän ystäväni kanssa whatsappissa. Se sai muistaakseni alkusykäyksensä kun Maria Nordin oli taas vaihteeksi jakanut somekanavissaan jotain mikä saa kyseenalaistamaan hänen henkisen hyvinvointinsa, vaikken lääkäri olekaan. En muista enää tarkalleen mitä kaikkea se syksyinen helvettimme silloin sisälsi, mutta ainakin siellä joutuisi asumaan Maria ja Reino Nordinin kämppiksinä ja vaikka heille olisi tarjolla hyvää ruokaa, niin itselle olisi tarjolla vain Boynty patukoita ja vihreitä kuulia. Ulkona on loputon marraskuu, eikä mitään muuta ja minne vain meneekin niin ympärillä soi Mamba. Tosin mikään ei oo koskaan auki siellä, niin ei voi mennä mihinkään eikä kukaan siellä tuntisi minua ja ainoat ihmiset jotka puhuisi minulle olisi kämppikset. Olisin niin yksin, yksin yksinäinen. Jotain tuon tyylistä vaihtoehtoa kun miettii, niin tämä nykymaailman menokin tuntuu jotenkin siedettävämmältä. Sitä paitsi nyt olisi hyvä sauma toimia päinvastoin, perua joulu ja puijata lapsia sanoaen kuinka Joulupukki on jo vanha ja kuuluu riskiryhmään, niin pysyttelee Korvatunturilla eristyksissä koronalta. Ei sentäs, vaikken ole jouluihminen, niin antaa lasten nauttia joulusta. Se vilpitön ilo lasten kasvoilla on varmasti vanhemmille joulussa parasta. En edes minä halua viedä sitä pois keneltäkään. En vain ymmärrä miksi se koko tivoli, kuuset ja kaikki helvetit, pitää aloittaa niin pirun aikaisin, eikä pystytä malttamaan joulukuulle. Se ei mene mulle jakeluun, eikö siihen muka ehdi kyllästyä? Onhan se maailmankin kannalta täysin kestämätöntä. Ymmärrän kyllä, että jos listataan ylipitkien joulujen ja kaiken maailman amerikkalaisten merkkipäivien pelkästään hyviä puolia, niin se kuulostaa samalta kuin ilmainen alkoholitarjoilu. Aina sitä toivoo, mutta sen jäljiltä rukoilee, että se kiellettäisiin. Tähän loppuun voin antaa kaikille niille joululahjavinkin, jotka osti viime vuonna tapahtumalippuja joululahjaksi. Nyt niitä tapahtumia on siirretty niin monta kertaa, että ne samat liput voi antaa lahjaksi tänäkin jouluna, protip. Seuraavaksi seuraa seuraavaa ja enskerralla sitten taas jotain erinlaista. Toivottavasti ainakin. Yritetään pitää lippu korkealla ja joku tolkku mukana. Toki tämä on vaan mun näkemys. Jokainen toimikoon miten itsestä tuntuu parhaalta. Sitäpaitsi jouluneuletta saa minunkin mielestä käyttää jo marraskuussa, kunhan se on tyylikkään ruma. Rock, rauha ja rakkaus! Heippati hei!
Satunnaistoisto 