Katselin sunnuntaina hirveässä krapulassa Manaajan. En ollut nähnyt sitä vuosikausiin. Se on hyvä elokuva, mutten ole koskaan pitänyt sitä pelottavana. En vaikka sillä on maine kaikkien aikojen pelottavimpana kauhuelokuvana, mutta tuossa mielentilassa se oli ahdistava ja häiritsevä kokemus. Kun riivattu tyttö sanoi demonin äänellä papille – ’What an excellent day for an exorcism’, niin siinä kohtaa viimeistään tuntui, että olisi pitänyt katsoa joku muu leffa. Sen verran karmi. Vaikka Pekka Töpöhäntä, tuo animaatioiden kuolematon klassikko. Nykyisessä globalisoituvassa maailmassa, jossa suuret sortavat, murskaavat ja kiusaavat pienempiään, niin tarvitaan selviytymistarinoita, joista voi ammentaa toivoa tulevaan ja Pekka Töpöhäntä on juuri sellainen tarina. Hyväsydämminen, vaatimaton ja rehti maalaiskissa saapuu kaupunkiin ja joutuu samantien kulmakunnan kovimman kollin Monnin hampaisiin, joka apureineen Pillin ja Pullan kanssa yrittää pistää joka käänteessä kapuloita Pekan rattaisiin ja tekee kaikkensa saadakseen hänet naurunalaiseksi ja lopulta jopa häädetyksi kaupungista. Asetelma on tuttu minne vain katsookin ja tarina on ajaton. Lopulta paha saa palkkansa ja Pekka kävelee tilanteesta ulos voittajana kainalossaan kaupungin ihanin kisuli Maija Maitoparta ja kulmakunnan kunnioitus harteillaan. Tämä jos joku antaa toivoa tulevaisuuteen ja uskoa parempaan. Sellainen elokuva olisi sopinut paremmin ylitsevuotavan ilakoinnin jälkitautiin kuin Manaaja, mutta mistä Pekka Töpöhäntä tuli mieleeni nyt. Huomasin taannoin sattumalta, että siitä on tulossa loppukesästä uusintaversio tai jatko-osa. En oikein tiedä, mutta ainakin Maija Maitoparta on vaihtunut johonkin Birgittaan, joten vähän epäilyttää. Onkohan siinä enää Monniakaan, jota imitoimalla on yleensä helppo keventää tunnelmaa?
Se kuitenkin Töpöhännästä ainakin tältä erää. Olin siis viettänyt vauhdikkaan viikonlopun Hevoshuutajan kanssa, joka saapui luokseni viikonlopuksi. Siinä lauantai venähti pitkäksi, kun juhlittiin hänen sisarustensa kera pitkän kaavan mukaan ilman huolta huomisesta. Sellaisessa aamusta aamuun tyyppisessä, huippuseurassa, hölmöilyssä välivedet ja monta muutakin järkevää asiaa oli unohtunut ja kehon kuivuus kuristi nieluani ja golgatamainen tunnelma ahdisti sieluani. Hitlerin sanotaan olleen kasvissyöjä ja absolutisti sekä vihanneen tupakinpolttoa. En tiedä pitääkö se paikkansa. Jokatapauksessa siinä sunnuntaisessa hetkessä yritin kuvitella mielessäni Hitleriä Kotkanpesässä syömässä tofua ja härkistä, samalla kun ripittää krapulaista Göbbelssiä tupakan ja viinan vaaroista. Ehkä siihen aikaan kasvissyöjillä oli kuitenkin erilaiset eväät. En tiedä miksi yritin lohduttaa itseäni tuota kautta, mutta siinä vissy maistui yhtä ahnaasti kuin vesi tukinajosta tulleelle hevoselle ennen vanhaan ja serotoniini tasoni olivat matalalla kaikesta rökälehtimisestä sekä elämän ilo loisti poissaolollaan. Silti se, että minä pureskelin väkisin kebabia oltuani viikonlopun mierontiellä, niin tuskin tekee minusta paremman ihmisen kuin Hitler. Siihen on muut syyt. Sitäpaitsi muistelen lukeneeni Historia-lehdestä, että vaikka Hitler oli absolutisti, niin oli silti toisen maailmansodan ajan metamfetamiini pöllyssä.
Sen sijaan tuollaista maailman luokan koistista voisi lähteä purkamaan eri suunnasta historiaa. Nimittäin kaskeamisesta. Sehän on vanha maanviljelytekniikka, jota käytettiin Suomessakin kauan aikaa sitten. Siinä metsää hakataan, sitten poltetaan puut pellolla ja näin puun ravinteet päätyvät maahan tuhkan muodossa mahdollistaen viljelyn ilman lannoitteita. Samasta syystä metsiä kulotetaan edelleen valvotusti. Toisin sanoen, en minä ollut viikonloppua rappiolla. Minä kaskiviljelin itseäni ja näin olen jatkossa valmiimpi ottamaan arjen haasteet vastaan. En kyllä niele tätäkään selitystä, vaikka sielu oli taas niin karrelle palanut, että olin täysin valmis sielunsiirtoleikkaukseen. Halusin vain olla yksin pimeässä hiljaa. Tilanne tuntui lohduttomalta. Toivotaan, että tästä kertyi opintopisteitä kandintyön edestä sieluun ja kun ensiviikolla lähdetään Hevoshuutajan kanssa tapaamaan Neiti Hattaraa ja muita ystäviämme keskimaahan Raikufesteille. Niin ei sillä kertaa ihan joka väliveden kohdalla ottaisi jallua tai baileystä.
Lähden lopettelemaan tätä nyt kuitenkin ilon kautta kun tässä on jälleen toivuttu ja noustu kuin feenikslintu tuhkasta. Ihmisrauniosta on taas muodostunut ihmisen tapainen ja ennusteetkin lupailee, että sateet väistyvät ja kesä palaa takaisin loppuviikosta ja olisi jälleen lämmintä. Voisin lopettaa tämän johonkin iloiseen ja kesäiseen sitaattiin jostain kesäbiisistä tyyliin ”Hän oli tosi upee näky, lyhyessä kesämekossaan…”, mutta koska juuri nyt ja taas taivas repesi ja se kesäkin palaa vasta loppuviikosta. Joten tässä tilanteessa mun tyyliin sopii paremmin siteerata Herra Ylppöä. Olen tehnyt niin useasti aiemminkin näissä hajatelmissa ja teen niin jälleen kerran. Joten ei lopetetakkaan ilon kautta vaan johonkin kaihoisaan säkeeseen, kuten ”Katson häntä silmin surullisin, älä unohda minua kulta, älä unohda minua ikinä, anna minun olla apinasi, älä hautaa minua muistoihisi”. En tiedä miksi tuo oli mieleeni nyt? Mutta antaa olla noin. Onhan tämä teksti muutenkin melkoista tajunnanvirtaa. Jokatapauksessa hyvää loppukesää kaikille Satunnaistoiston puolesta. Apropoo katsotaan jaksanko ja saanko aikaan jotain tekstiä Raikufesteiltä.
Satunnaistoisto 