Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga

Viime kuukausina on tullut katsottua tosi vähän elokuvia. Enemmän tekisi mieli katsoa, mutta jotenkin tuntuu että ei hyviä elokuvia oikein ole tullut. Päätin sunnuntain ratoksi katsoa leffan vaikka puoliväkisin. Netflixistä löytyi uunituore Will Ferrell-komedia Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga. Joskus olin tästä nähnyt trailerintapaisen enkä silloin ymmärtänyt että tulossa olisi kokopitkä elokuva. Vaikka Will Ferrellin elokuvat yleensä ovat ihan katsottavia ja jopa onnistuvat naurattamaan, niin silti epäilykset tätä kohtaan olivat suuret. Kestoakin on komedialle liian pitkät pari tuntia. Mutta koska naispääosassa oli ihana Rachel McAdams niin laitoin pyörimään.

Yllätyin kun heti alkuun ruudulle ilmestyi vanha kunnon Pierce Brosnan. Kaiken lisäksi Pierce puhui Islantia. Kuten kaikki muutkin ensimmäiset pari minuuttia. Sen jälkeen vaihdettiin murtaen puhuttuun englantiin, mikä oli aika erikoinen ratkaisu. Jonkin aikaa kesti totutella typerän kuuloiseen puheeseen, mutta siitä pääsin kuitenkin yli. Will Ferrell ja Rachel McAdams näyttelevät Islantilaisia ystävyksiä Larsia ja Sigritiä, jotka haaveilevat euroviisuihin osallistumisesta. Se ei kuitenkaan vaikuta kovin todennäköiseltä koska he ovat todella huonoja. Islannin karsintojen jälkeen kuitenkin tapahtuu järkyttävä onnettomuus ja ystävysten bändi, Fire Saga, pääsee edustamaan Islantia viisuihin.

Jos vaikka aloitan siitä mikä tässä oli huonoa. Ensinnäkin Will Ferrellin ja Rachel McAdamsin hahmojen pitäisi olla tässä samanikäisiä, mutta kuten leffaseurana ollut Maisteri totesi, aika ei ole kohdellut Larsia hyvin. Ja taitaa Will oikeastikin olla paljon vanhempi. Sen lisäksi Ferrellin esittämä Lars on todella rasittava hahmo. Tämäntyyppisissä elokuvissa yleensä toivoo että se luuseri vihdoin pärjäisi elämässä, mutta tässä sitä on vaikea toivoa koska Lars on todella typerä ja itsekäs hahmo. Muutenkin pääosakaksikon kemia loistaa täysin poissaolollaan, joten heidän keskinäinen suhteensa ei herätä minkäänlaisia tunteita. Toiseksi, elokuva ei ole juuri yhtään hauska. Aiheesta olisi varmasti saanut väännettyä paljonkin hauskaa läppää, mutta rahoituksesta on luultavasti iso osa tullut euroviisuorganisaatiolta, joten mitään rankkaa huumoria tästä ei löydy. Toinen suuri rahoittaja on ollut Islanti, sen verran paljon tämä matkailumainokselta hetkittäin vaikuttaa. Kolmanneksi, elokuva on sen puoli tuntia liian pitkä. Tai sisältöä on pituuteen nähden liian vähän. Tiivistämällä ja paskimmat kohdat pois jättämällä tätä olisi saanut jonkin verran parannettua.

Sitten ne leffan hyvät asiat. Tai asia. Nimittäin Rachel McAdams. Rachel yrittää pelastaa sen mitä pelastettavissa on, mutta ei hänkään ihmeisiin pysty. Ja tässä ei oikein edes toivo että Rachel saisi rakkaudelleen vastakaikua koska rakkauden kohde on ihan huono. Elokuvan huippukohta tulee aivan lopussa kun Rachel tulkitsee Fire Sagan uuden kappaleen tavalla joka sai meikäläisenkin silmäkulman hieman kostumaan. Tämän kohtauksen lisäksi elokuvassa on ehkä pari kolme hieman hauskaa muistuttavaa kohtausta, joten sanoisin että komediana epäonnistunut teos on kyseessä. 2/5

McAdams sulatti katseellaan jälleen kerran sydämeni siihen malliin että ajattelin katsoa neidin tuotannosta toisenkin leffan. Kaikki toki tietävät Notebookin, tuon romanttisten elokuvien klassikon, jota ei raavaskaan mies katso liikuttumatta. Siinä vastaparina on vieläpä lähes yhtä ihana Ryan Gosling. Se on kuitenkin tullut katseltua tosi monesti, eikä viime kerrasta ole kovin kauan, joten ei sitä tällä kertaa. Myös About Time on todella hyvä elokuva jossa Rachel on mukana, mutta sekin valitettavasti katsottu vasta. Entäpä sitten Aikamatkustajan vaimo. Joskus olen katsonut mutta hirveästi ei ole muistikuvia tapahtumista. Laitoin leffan pyörimään.

Olisiko parikymmentä minuuttia kulunut kun ajassa matkustava Eric Bana juttelee 6-vuotiaalle Rachel McAdamsille josta siis tulevaisuudessa tulee hänen vaimonsa. Asetelma tuntui jotenkin omituiselta. Tiedustelin whatsappissa kirjan lukeneilta että mitä helvettiä. Kävi ilmi että kirjassa on vielä erikoisempiakin juttuja, kuten se että päähenkilö ajassa matkustaessaan päätyy ilmeisesti harrastamaan itsensä kanssa seksiä. Sairasta. Tunnelma lässähti ja jätin elokuvan katsomisen siihen paikkaan.

Illemmalla lähdin vielä kokeilemaan josko löytäisin jotain ennennäkemätöntä materiaalia Rachelista. Netflixistä löytyi draama nimeltään Disobedience, suomeksi Tottelemattomuus. Oli tämä joskus aiemminkin tullut vastaan mutta ei ollut koskaan kunnolla herättänyt kiinnostusta. Nyt oli kuitenkin hyvä aika katsella tämä alta pois. Tässä elokuvassa Rachel Weiszin esittämä Ronit saa tietää että hänen isänsä on kuollut, ja palaa pitkän poissaolon jälkeen kotikaupunkiinsa Lontooseen. Ronit on lähtöisin tiiviistä juutalaisyhteisöstä, mutta menneisyyden tapahtumien johdosta hän ei ole varsinaisesti tervetullut takaisin kaupunkiin. Menneisyyteen liittyy vahvasti Esti (Rachel McAdams), joka on päätynyt naimisiin Rabbi Dovidin kanssa. Kaikki kolme ovat olleet läheisiä ystäviä nuoruudessa, mutta Ronit ei ole pitänyt yhteyttä vuosiin. Hyvin pian vanhat tunteet Ronitin ja Estin välillä nousevat jälleen esiin ja kolmiodraama on valmis.

Mielenkiintoisesta lähtökohdasta huolimatta elokuva jää vähän vaisuksi. Elokuvallisesti tätä kuvaisi ehkä hyvin sana arkinen. Vaikka päähenkilöiden tunteet varmasti myllertävät, niin niitä kuvataan hiukan kevyesti. Sellaista kunnon eeppistä draamamatskua tästä ei löydy. Tässä olisi voinut olla eduksi jos leffa olisi ollut reippaasti kunnianhimoisempi, ja miksei myös pidempi. Mutta pääosakolmikko vetää roolinsa hyvin, ja ainakin itselleni tuli hieman yllätyksenä miten tiukka koodisto juutalaisyhteisössä voi vallita. Aivan perushyvä elokuva 3/5.