Kolme kokkia – Äyriäiset ja bataatti

Hampuusi

Kun sain tietää, että arvontakoneemme oli päätynyt äyriäisiin etsiessään bataatille kaveria, niin ensimmäinen reaktioni oli -Voi helevetti! Nimittäin äyriäiset olivat onnistuneet kiertämään keittiöni tähän asti kaukaa. Pari minuuttia myöhemmin visioni alkoi kuitenkin kirkastua ja tiesin tekeväni Bataattisosekeittoa. Näin myös hylkäsin ennen äyriäistietoa suunnittelemani bataattiranut. Vartti myöhemmin suunnitelmani olivatkin jo kristallin kirkkaat ja valmistamani ruoka oli tarkentunut nimihirviöksi, samettinen katkarapu-bataattisosekeitto.

Päätin vielä suuressa viisaudessani täydentää keittoani pakollisten raaka-aineiden lisäksi perunalla ja porkkanalla sekä pikku pätkällä Suomen monipuolisinta vihannesta eli HK:n Sinistä.

Sinne sekaan sitten kaapista ne perinteiset suolat, pippurit, liemikuutiot ja niin edelleen. Sen lisäksi lähdin taittamaan bataatin makeutta chilillä ja inkiväärillä. Kokkailu musiikkina oli tällä kertaa Leevi and the Leavingsin, ensimmäinen kultalevy, Häntä koipien välissä albumi. Göstä oli nero. Nimittäin Leevi and the Leavingsin biisit ovat tarttuvia poprock-ralleja, joiden sanoissa yhdistyy nerokkaasti ironia ja empatia sekä tragedia ja huumori. Sen lisäksi se on sopivan leppoisaa musiikkia, että vältytään ’Hupsista Saatana!’ -tyyppisiltä vahingoilta tai niin oletin. Sillä chilin kanssa vähän humpsahti ja huuhdahdin jälleen kerran spontaanisti – Hupsista saatana!

Soseutettuani keitoksen, lisäilin katkaravut ja makkaranpalat. Lopuksi viimeistelin luomuksen jollain kerman kaurakorvikkeella ja limemehulla. Näin minulla oli samettinen, mutta joskin aavistuksen tulinen lopputulos, ei silti pahasti. Ei ollenkaan. Itseasiassa yllätin itseni ja tästä tuli niin hyvää, että piti ihan santsata. Siihen vielä kyytipojaksi paikallisen leipomon sämpylä katkaravuilla. Toki kun se on minun kokkaama, niin se näyttää rosvon oksennukselta, mutta maku oli hyvä, yllättävän hyvä. Tätä vois tehdä toistekin.

Jälkiruoka ei ollut pakollinen, mutta toimeksiantona oli Sorbetti ja tavallaan tästä semmonen tulikin tai ainakin melkein. Nimittäin vilkaisin ohjetta vasta aloittaessani touhuamisen ja huomasin, että siinä puhutaan valkuaisten vaahdottamisesta ja ainoat valkuaiset tässä asunnossa sillä hetkellä löytyi omista silmistäni. Näimpä tämä onkin Hampuusin sorbetti, eikä virallinen. Siinä on mansikkaa, mustikkaa ja jaloviinaa. Leevi and the leavingsin innoittamana nimeän tämän innovaation Sinisilmä mansikkasuuksi. Maku oli herkullinen ja toi elävästi mieleeni erään kauniin naisen, vaikkei hän ollutkaan sinisilmäinen tai mistä minä värisokeana tiedän. Hän sytytti minut kuin savukkeen. Sydämeni ihan savusi. Hänen seurastaan juovuin. Hänen lämpimästä katseestaan huojuin. Mutta hän ei koskaan suudellut minua ja minä en ole jäänmurtaja, haluan vain ujostella. Uskon, että tältä hänen suudelma olisi maistunut. Hän oli kuin yksi maailman seitsemästä ihmeestä, enkä tarkoita niitä riippuvia puutarhoja. Hampuusi lopettelee tähän. Palataan taas ensikerralla. Rock, rauha ja rakkaus!!

Hattara:

Näin ainesosat ja mietin kuumeisesti, että mitä noista saa tehtyä? Itse asiassa, olin alunperin aika varma, että Hampuusi tekisi pitsan bataattipohjalla, mutta näin ei näköjään ollut käymässä. Keitto kuitenkin näytti hyvältä (lukuun ottamatta kelluvia makkaroita) ja uskoin täysin, kun Hampuusi kertoi sen olevan oikein oivallista.

Kun taas näin kuvan Hampuusin sorbetista, räjähdin nauruun. Isoon ääneen, yksin Prismassa. Yritin kyllä näyttää kuvaa muille ihmisille, mutta eivät ymmärtäneet.

Hevoshuutaja: Keitto näyttää oikein hyvältä, maistaisin mielelläni. Sorbetti taas – ei saatana. Mutta jos siinä on jallua mukana niin ei se pahaa voi olla. Ja tarina naisesta oli kaunis.

Hevoshuutaja

Kumpikaan aineksista ei ole mitenkään tuttuja meikäläisen keittiössä. Bataatti on sen verran tuttu että tiedän sen olevan aivan hyvä kampe. Äyriäisistä en tiedä mitään, mutta eipä niitä äyriäisiä taida muita ollakkaan kuin katkarapu. Tähän sain vahvistusta kun kävin paikallisessa isossa marketissa ja kysyin kauppiaalta: ”onko teillä muita äyriäisiä kuin katkarapuja?” Ihan pieni hetki katsottiin toisiamme, ja sitten molemmat räjähtivät nauramaan. Kun jonkin ajan kuluttua molemmat saivat kasattua itsensä niin kauppias viittoi ”katkaravut on tuollapäin”. Seuraavana painelin bataattiosastolle. Ja jumalauta miten yllättynyt olin kun bataatit olivat ihmisen pään kokoisia jölliköitä. Olin ajatellut että otan niitä muutamia, mutta enhän mä tollasia jaksa kantaa kuin yhden kerrallaan. Otin silti kaksi. Jälkiruokaa varten tarvitsin mansikoita, ja oli tarkoitus ostaa niitä marketin ulkopuoliselta mansikkamyyjältä. Kun yritin mennä ostoksille niin kojun ulkopuolella oli sellainen koronasirkus menossa että vetäydyin suunnitelmastani. Varasuunnitelma oli onneksi olemassa, ja suuntasin lähikauppaani alepaan. Alepassa onneksi oli mansikoita, ja bongasin myös bataatteja. Ja mitä helvettiä, alepan bataatit olivat paljon pienempiä kuin edellisessä kaupassa. Siis isoja nämäkin, mutta korkeintaan lapsen pään kokoisia. Otin sitten niitäkin pari kappaletta kun sopivat kokonsa puolesta paremmin suunnitelmiini. Hattara sanoi että bataatit säilyvät kyllä hyvin, joten voin varmaan käyttää ne isommat sitten kuuden vuoden päästä kun niitä tarvitsen.

Bataatti ja katkarapu kuulosti alkuun vähän hankalalta yhdistelmältä, jokin keitto kävi mielessä, mutta arvelin Hampuusin tai Hattaran kuitenkin valmistavan keiton joten se piti sulkea pois. Pian päässäni kehittyi ajatus täytetyistä bataateista. Mutta miten helvetissä niitä oikein täytetään. Puolittaminen tuntui hyvältä idealta. Täytteeksi katkarapuja, pekonia, juustoa ja jotain majoneesia. Googlettelin pitkään pitääkö bataatti kuoria, ja kun martat.fi -sivustolla sanottiin että kuorittava ne on, niin näinhän se oli tehtävä, enhän ole mikään barbaari. Bataattien keskelle kaiversin kolot johon täytteet asettuisivat kivasti. Voitelin öljyllä ja pistin päälle vähän mustapippuria ja työnsin uuniin 20 minuutiksi.

Sillä aikaa kun bataatit kypsyivät, valmistelin täytteitä. Kolme pekonisiivua limittäin, päälle juustoa sekä äyriäisiä. Jotenkin olin ajatellut että rullaan pekonit pituussuunnassa, mutta niistähän tuli niin perkeleen paksuja että vaihdoin lennosta leveyssuuntaiseen rullaukseen.

Tästä jäi nyt yli puolet mutta valmistin nekin samalla. Kun bataatit oli kypsyneet sen 20 minuuttia niin nakkasin täytteet päälle ja työnsin vielä uuniin 10 minuutiksi.

Päälle laitoin vielä tuoretta tilliä koska joku sanoi töissä että tilli sopii hyvin katkarapujen kanssa. Tässä vaiheessa tajusin että se v*tun majoneesi unohtui laittaa. Seuraavaan kuvaan lisäsin majoneesin.

Vaikka itse sanonkin niin oli kyllä todella hyvä ruoka. Maistui todella epäterveelliseltä.

Jälkiruuan teon olin oikeasti aloittanut jo ennen varsinaista ateriaa. Sorbeteista ei aiemmin ollut minkäänlaista kokemusta, mutta sehän kostautui todella helpoksi.

Sorbettiin tuli siis mansikoita sekä baileysta. Valmistusvaiheessa baileys puski todella vahvasti läpi, mutta valmiissa tuotteessa sitä ei oikeastaan edes maistanut, mikä oli pieni pettymys. Sorbettia varten jouduin vaahdottamaan munanvalkuaisia, ja tällä kertaa se kävi ihan parissa minuutissa, toisin kuin viimeksi. Eli kannattaa pitää huoli että keltuaista ei livahda joukkoon. Päälle oli tarkoitus raastaa daim-patukkaa, mutta sen raastaminen osoittautui niin mahdottomaksi että vaihdoin tummaan fazeriin.

Hattara:

Hevoshuutaja kertoi etukäteen laittavansa kaikkensa peliin. Pelotti. Sitten kun näin ainesosat, niin hymähdin. Itse asiassa oikein oivat aineet arkiruokaan, jos lisäisi vähän kasviksia. Lopputulos oli aseteltu näyttävästi ja uskoin täysin tämänkin, kun Hevoshuutaja kertoi santsanneensa.

Sorbetin kohdalla yksi ystävistäni uskoi jopa vilpin mahdollisuuteen. Jälkiruoka oli kauniissa astiassa koristeen kera. Kuvaa epäiltiin kopioiduksi. Luotan kuitenkin Hevoshuutajan kykyihin ja visuaaliseen silmään. Olisinpa päässyt tätä maistamaan. Siis oliko tässä alkoholia?

Hampuusi:

Vaikka oma ruokani maistuikin hyvälle, niin Hevoshuutajan kokkailut herätti klassisen annoskateuden. En tiedä johtuiko pekonista, mutta tuli heti fiilis, että noin minunkin olisi pitänyt tehdä. Myöskin Baileys toi veden kielelle. Hevoshuutaja on aina ollut taitava kertomaan tarinan koko matkasta aina kauppareissusta valmiiseen lopputulokseen asti, mutta nyt myös kuvat olivat edukseen. Varsinkin Sorbetti. Mietinkin, että oliko hän käynyt ’Ruokavaliot vaihtoon’-juttusarjan jälkeen jonkin estetiikan verkkokurssin. Sillä nyt kaikki oli aseteltu viimeisen päälle ja näytti myös hyvältä.

Neiti Hattara

Äyriäiset ja bataatti! Ajattelin heti, että tää on helppo. Suunnittelin tekeväni intialaista currya, kunnes ystäväni Killi sanoi odottaneensa minulta jotain enemmän. V*ttu selvä se sit on.

Suunnistin samana päivänä paikalliseen kalakauppaan ruinaamaan kalan perkuujätteitä. Näistä sitten keittelin kalaliemen kasaan, joka saisi toimia tulevan ruokani pohjana.

Ruuaksi syntyi siis ranskalainen klassikko, bouillabaisse! Mä rakastan tätä ruokaa, mutta tähän asti oon nauttinut tätä ainoastaan ravintoloissa. Keittoon valikoitui sinisimpukoita, lohta sekä ravun pyrstöjä. Porkkanan sijasta käytin bataattia.

Bouillabaisse tarjoillaan perinteisesti rouillen kanssa, mutta itse pidän enemmän aiolista. Ajattelin tehdä molemmat. Voihan vttu. Rouille, a piece of cake. Aioli, jumaluta. Oon aiemmin vatkannut majoneesit käsin. Nyt vatkasin kahdesti, molemmat viemäriin. Soitin vieraille, että tuovat osto-aiolin.

Keiton kaveriks mä kaipaan yleensä rapeaa maalaisleipää. Nyt leivoin pataleivän bataatista. Aivan hyvä, mutta perinteinen pataleipä parempi.

Sorbettikin oli mulle uus tuttavuus! Siis omatekoisena. Mä mietin, et onko huijausta, kun mulla on jäätelökone, mut sehän toisaalta hoitaa vaan sen sekoitusprosessin. Tulin siis tulokseen, että on sallittua käyttää kaikkea hyödyksi, mitä omistaa.

En halunnu tän sorbetin osaltakaan sit mennä sieltä, mistä aita on matalin. Mä valmistin appelsiinisorbetin, jonka kruunasin cointreau-liköörillä.

Eikä tässä vielä kaikki. Mä näin joskus jossain ruokalehdessä kuvan tästä, ja nyt päädyin testaamaan. Sorbet tarjoillaan skumpan kera, tadaa! ”Tää loppu tästä jälkkäristä on aika viinanen”, joku vieraista sanoi. Mutta ei ilmeisesti ollut reklamaatio vaan toteamus, sillä kaikki katosi. Aivan hyvä siis.

Voin kertoa, että taidan laskea omaa rimaani hieman seuraavia kertoja, sekä hermojani, säästellen. Olin äärimmäisen tyytyväinen omaan suoritukseeni, mutta tunnustettakoon, se vaati useamman oluen palautumisen. Itse asiassa, parin päivän palautumisen.

Hevoshuutaja: Muistatko Hampuusi kun joskus 90-luvulla tuli telkkarista Makupalat? Siinä oli kaksi kohtalaisen vatsalihaksen omaavaa kokkia, jotka laittoi joka ruokaan voita ja suolaa helvetisti. Muita aineksia en muista. Musta tuntuu että me ollaan ne.

Hampuusi:

Kun aamulla näin kuvan kalanpäästä kattilassa, niin se ei varsinaisesti herättänyt innostusta Hattaran kokkailusta. Sitten alkoi päivän mittaan tulla kuvia sitä tahtia, että ajattelin pitkän kaavan mukaan syömisen saavan ihan uuden käsitteen. Hevoshuutajalta tulikin viesti jossain vaiheessa, että nyt Hampuusi lähettiin mukaan väärään leikkiin. Ja kyllähän Neiti Hattara paini jälleen kerran ihan omassa sarjassaan ja meille jätkille jäi tässä leikissä kakkosviulustin roolit. Saatiin vielä loppuillasta whatsappiin Neiti Hattaran simpukkaääni, niin se kruunasi koko kattauksen. 6/5

Lopuksi voit vielä äänestää mielestäsi parasta toteutusta. Tulos paljastetaan seuraavan kolme kokkia – artikkelin yhteydessä.