”Täällä me istutaan, kuin vankeina jossain louhoksessa, joka vain näyttää kaupungilta, valolta pimeän meressä”. Näin lauletaan eräässä CMX:n biisissä ja se sopii tähän ajankuvaan. Täytin taas vuosia tuossa pari päivää sitten. Se vetää aina mietteliääksi ja kun nämä ajatkin on tämmöiset, niin ei tässä paljoa tee mieli ampua serpentiiniä ilmaan. Ensin oli päättymätön marraskuu ja kun siitä selvittiin niin tuli loppumaton korona-pandemia ja eristäytymiskehotukset kaikenlaisine rajoituksineen. Luntakin tuntuu puskevan taivaalta vähän väliä, vaikka on jo kesä. Tahdon uskotella itselleni, että olen kesän lapsi, joten toukokuu saa luvan olla kesäkuukausi. Enkä kuuntele vastaväitteitä. Kun nämä asiat summaa yhteen, niin tuntuu siltä kuin olisi tullut huijatuksi mukaan leikkiin, jossa voi vain hävitä. Elämä on ollut nyt liian pitkään kuin salamavalo. Joskus välillä voi välähtää kirkkaasti, mutta sitten on taas pimeää pitkään. Ilot ja onnen hetket ovat olleet vähissä. En nyt silti tarkoita, että olisin työntänyt pääni pusikkoon ja alkanut pelkästään mököttämään, vaikkei nykyinen tilanne annakaan aihetta riemun kiljahduksille.
Syntymäpäivä on pistänyt minut pohtimaan syntyjä syviä jo vuosikausia. Se tarkoittaa, että jälleen on vuosi kompuroitu elonpolkua. Vuodet vähenee, ne taakse varisee, enkä ole edelleenkään saavuttanut oikeastaan mitään. Minusta ei jää jälkeä tähän maailmaan, paitsi hiilijalanjälki ja kasa kapakkien kuitteja, ei tosin nyt niin paljon. Minusta ei tullut alfaurosta, en muistuta Sami Kurosta. Tulenko joskus yhtä onnelliseksi kuin muut vai olenko kenties onnellisempi jo nyt? Olenko voittaja vai pelkkä suunsoittaja? Onko elämäni autiota kuin preeria? Olenko pelkkä kehys ilman kangasta? Piiloudunko elämältä? Onko elämässäni aitoa sisältöä? Onko itsekästä ajatella, että omalla elämälläni olisi merkitystä? Olenko kuin Kaurismäen elokuva? Nämä ovat kysymyksiä, jotka nousevat vuosittain mieleen. Mutta ei pitäisi miettiä tuollaisia. Ihmiset miettii aina muutenkin liikaa joko menneisyyttä ja/tai suunnittelevat tulevaisuutta. Unohdamme elää hetkessä, tässä päivässä. Ei onni löydy siitä, että lisää hamuaa vaan, että oppisi saamastaan nauttimaan. Elämä on haaveiden haaksirikko, mutta siinä on hetkensä. Pitäisi osata nauttia niistä hetkistä. Olen sattumien summa, enkä haluaisi elää elämääni elävänä kuolleena, vaan aina syntyä ilosta uudestaan.
Sekin on toki helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin näinä aikoina, kun olisi helpompi vain tyytyä tuijottamaan pimeyttä silmiin ja vaipua synkkyyteen. Olen jo useampana vuonna tehnyt jonkin verran itsetutkiskelua ja tullut johtopäätökseen, että minusta on kaikessa hiljaisuudessa tulossa katkera ja kyyninen äijänkäppyrä, vanha ja kulunut ukko. Ei minua paljoa kiinnosta enää maalailla taivaan rantaa. Olen lopen kyllästynyt etsimään tyhjää aarrearkkua sateenkaaren päästä. En jaksa enää juosta onnellisten loppujen perässä. Muuraan pikku hiljaa sydäntäni umpeen, tiiliskivi kerrallaan. Eikä tässä ole käynyt niin, että yhtenä aamuna sitä vaan heräsin sielu mustana ja synkkänä, vaan kaikki on tapahtunut aivan huomaamatta ajan kanssa, vuosien saatossa, mutta ehkä siltikin yllättävän nopeasti. Sillä pyörätie pimeyteen ei ole koskaan kovin pitkä. En kuitenkaan tarkoita, että istuisin päivät pääksytyksin pentagrammein vuoratussa hämärässä kylpyhuoneessa verikylvyssä uhratun vuohen sarvet päässä kiroten jumalaa ja vannoen ihmiskunnan tuhoamista, nauraen päälle pahaenteistä, mutta ivallista naurua hullun kiilto silmissäni. Samalla kun Carmina buranan O Fortuna kohtaus soi taustalla, enkä tarkoita mitään perhelomaa pienten lasten kanssa Naantaliin muumimaailmaan. En mitään niin synkkää. En vaan ole enää samanlainen sinisilmäinen romantikko kuin olin joskus nuorempana.
Osaan silti nauttia edelleen elämästäni, kun siihen vaan saa taas joskus mahdollisuuden. Innostun elokuvista, live- ja rockmusiikista ja tietysti ystävistä ympärilläni ja heidän seurastaan. Niin ja jääkiekon mm-kisoista tietenkin, mm-95 nevö foget!! Jalkapallosta ja penkkiurheilusta yleensäkin tai ainakin ennenkuin kaikki urheilu meni tauolle. Sitä ei vaan jaksa, eikä kiinnosta enää, innostua joka asiasta samalla lailla. Muistan vielä ajan jolloin olisin pussillisen sitruunoita saadessani tehnyt niistä limukkaa ja hymyillyt. Nykyisin tuntuu, että on vaan helpompi jäädä kirvaamaan, että vittuko on kirpeitä ja paskoja hedelmiä. Olen kuitenkin laskenut sen varaan, että sitten viidenkympin villityksen iskiessä innostun asioista taas entiseen malliin. En tarkoita villitykselläni parikymppistä tyttöystävää ja moottoripyörää, vaan 50 on uus 30 tai jotain sinnepäin. Sitten saan taas iloisempia värejä sieluuni, jotka pilkkovat pimeyttä sisälläni, ainakin vähän. Sitten hommaan haudattujen haaveiden tilalle uudet paremmat. Vuodet liitää ohi lintuparven tavoin ja hiekka valuu tiimalasissa, muttei murehdita siitä. Nimittäin Herra Ylppöä lainatakseni – Hyvyyttä on aika paljon. Sitä paitsi voin aloittaa oman viidenkympin villitykseni milloin vain. Ei ole pakko odottaa vuosikymmentä. Se voi alkaa vaikka jo muutaman vuoden päästä tai ensvuonna tai milloin vain tai sitten ei ollenkaan. En tiedä. Sitä ei voi itse päättää, mutta toivottavasti jossain vaiheessa. Sitä odotellessa nähellään ja nauretaan. Se on kesä nyt!! Rock, rauha ja rakkaus!!
Satunnaistoisto 