Netflix julkaisi tammikuun viimeisenä päivänä ympäri maailman hyvää pöhinää ympärilleen keränneen Hiomattomat timantit-elokuvan, joka sai aikaisemmin maailmalla ainoastaan rajallisen teatterikierroksen. Suitsutusta osakseen keränneenä se herätti myös minun mielenkiintoni, vaikka olin kyllä varuillani. Sillä ohjaajaveljesten edellinenkin elokuva Good time oli varsin kehuttu ja siihen nähden pettymys. Elokuva kertoo Howard Ratner nimisestä jalokivikauppiaasta, jolla on uhkapeliongelma ja hän on velkaa moneen suuntaan. Velkojien mitta on tullut nyt täyteen ja on aika ottaa kovemmat keinot käyttöön, jotta tilit saataisiin tasattua. Samaan aikaan Howard yrittää tehdä tiliä jatkuvalla vedonlyönnillä, mutta myös juuri käsiinsä saamallaan opaalilla, jonka uskoo olevan yli miljoonan arvoinen.
Yhdysvalloissa nousi pieni meteli, kun Adam Sandler ei saanut ehdokkuutta Oscar-kilvassa pääosasta. Lähes pelkästään toinen toistaan surkeampia tusinakomedioita viime vuosikymmenen tahkonnut Sandler tekee kyllä hyvän roolin Howardina, josta on hahmona vaikea sanoa mitään hyvään. Howard on viimeisen päälle rasittava tyyppi, joka sählää kokoajan ympäriinsä eikä ole hetkeäkään hiljaa ja pettää vielä vaimoaankin. Sitä rimpuilua on tuskaista katsoa, mutta Sandler näyttelee sen varsin onnistuneesti. Silti en allekirjoita väitettä, että Sandler tekisi tässä uransa parhaan roolisuorituksen. Mielestäni Paul Thomas Anderson sai revittyä Sandleristä irti vielä paremman roolisuorituksen Punch-Drunk Lovessa (2002).
Ohjaaja-käsikirjoittaja veljesten Benny ja Josh Safdien tyyli kertoa tarinaa ei oikein sovi minulle. Se on jotenkin helvetin levoton ja raskas. Jatkuvasti tuntuu kuin kamera olisi aina liian lähellä näyttelijää ja hahmot kommunikoivat keskenään lähes pelkästään huutamalla ja yleensä vielä toistensa päälle. Sen katsominen on käydä välillä sietämättömäksi ja tekee mieli painaa pausea. Jotta näin saisi rauhoittua hetkeksi, mutta jotenkin huojuva kokonaisuus kantaa ja Sandlerin hahmon kujanjuoksua katsoo jännittyneenä. Samalla kun hän tuntuu vain kaivavan omaa kuoppaansa entistä syvemmäksi. Se on jo kaikessa tragikoomisuudessaan säälittävää ja välillä tekee mieli menettää uskonsa, että hahmo muka nousisi tästä vielä ylös voittajana.
Soundtrack onnistuu tukemaan kokonaisuutta ja vaikkei varmaan toimisi itsenäisesti irrallaan elokuvasta. Jokatapauksessa tähän kaaokseen se sopii hyvin. Sandler varastaa valokeilan, mutta saa hyvää tulitukea sivuosista. Varsinkin itseään näyttelevä NBA-tähti Kevin Garrett yllättää karismaattisella suorituksellaan. Lopulta elokuva olisi tuhoon tuomittu ilman onnistunutta loppua ja se kyllä onnistuu yllättämään sekä ylittämään odotukset kaikessa epäortodoksisuudessaan. Näimpä pari päivää katselukokemuksen päälle levättyäni ja elokuvaa pureskeltuani olen lopulta valmis kallistumaan sille kannalle, että kyseessä on hyvä elokuva. Ehkä jopa yllättävän hyvä, mutta ymmärrän täysin jos joku sanoo ettei jaksanut katsoa loppuun asti. Toisaalta yhtä hyvin joku toinen ei koe minun ongelmiani elokuvaa katsellessaan.
4/5
Satunnaistoisto 