Martin Scorsese on sementoinut asemansa yhtenä aikamme merkittävimmistä elokuvaohjaajista. Joten hänen uusi elokuvansa on automaattisesti aina vuoden elokuvatapahtumia ja varsinkin kun kyseessä on mafiaelokuva. Suuri mestari on kunnioitettavassa 77 vuoden iässä ja pystyy vielä vanhoilla päivillään tekemään Irishmanin kaltaisen mestariteoksen. Netflixissä 27.11 julkaistu Irishman täydentää Scorsesen Goodfellasin (1990) ja Casinon (1995) aloittaman mafiaelokuvien trilogian tavalla, jota voi vain ihailla.
Elokuvassa Robert De Niron näyttelemä Frank Sheeran, mafian entinen luottohenkilö ja tappaja, muistelee uraansa mafiassa. Kuinka hän alkuun eli yksinkertaista elämää ajaen kuljetusautoa ennenkuin ura rikollisjärjestössä lähti nousuun, mutta lopulta jäljellä on vain yksinäisyys, pyörätuoli ja alakuloinen tunnelma. Elokuvan pääkolmikko iskevät pöytään parhaat roolinsa tältä vuosituhannelta. Robert De Niro tekee pääosassa todella hienon roolin tuoden esiin hyvin myös hahmonsa sisäistä tuskaa. Myös Al Pacino lataa Jimmy Hoffan rooliinsa paljon tunnetta. Hänessä sopivasti tulta ja tulikiveä enkä uskonut enää näkeväni häneltä näin ensiluokkaista roolisuoritusta. Joe Pesci ehti olla jo parikymmentä vuotta eläkkeellä, joten pelkkä paikalle tulo tarkoitti hänen vuosituhannen parasta roolisuoritustaan, mutta hän onnistuu luomaan mafiapomon hahmostaan tietyssä julmuudessaan ja hillittyneisyydessään aidon ihmisen, jossa on myös surumielisyyttä. Todella hieno roolisuoritus. Koko kolmikko ansaitsee ainakin päästä ehdolle Oscareissa.
Elokuva pohjautuu vuonna 2003 kuolleen Frank Sheeranin muistelmiin I heard you paint houses. Tarina etenee varsin rauhallisesti, vire on alakuloinen ja värimaailma harmaa. Elokuva on ehtaa Scorsesea vaikka ollaan kaukana Goodfellasin gangsterielämän ihailusta ja Casinon väriloistosta. Scorsese ohjaa vanhemman valtiomiehen itsevarmalla otteella. Vaikka elokuvalla on mittaa kolme ja puoli tuntia, niin tuntuu kuin jokainen kohtaus olisi tarpeellinen. Joku voi toki miettiä, että olisiko Crazy Joe -hahmon osuuden voinut jättää pois elokuvasta tai olisiko Jimmy Hoffan ”katoamisen” jälkeen ollut varaa tiivistää tarinaa tai minä ainakin mietin. Tulin kuitenkin johtopäätökseen, että ehkä se olisi vain sotkenut täydellistä rytmiä. Rauhallinen loppu antaa myös katsojalle mahdollisuuden pohtia elämän suuria kysymyksiä yhdessä päähenkilön kanssa. Joten parempi näin. Yhteenvetona sanottakoon, että kyseessä on mammuttimainen, mutta rauhallinen rikosdraama ja jälleen yksi taidonnäyte Scorseselta. Aivan kuin Scorsese tekisi Irishmanilla saman mafiaelokuville minkä Eastwood teki Unforgiven:llä westerneille ja hyvästelee näin keskeisen lajityyppinsä vielä yhdellä klassikolla. Sanomalla vielä viimeisen sanansa aiheesta ja tuomalla siihen surumielisemmän näkökulman.
Apropoo Irishman on Scorsesen kallein tuotanto. Elokuvan hintalappuun muodostunut summa nousi isoksi, koska näyttelijöitä piti digitaalisesti nuorentaa. Nuorennusjälki on pääasiassa varsin hyvää, mutta välillä pistää silmään, että vaikka kasvot on nuorempia niin näyttelijöiden ryhti ja liikkeet on kuitenkin seniori-ikäisen liikkeitä. Sillä onhan De Niro ja Pesci jo 76 vuotiaita ja Pacino jopa 79 vuottta, mutta se on kosmetiikkaa se.
5/5
Satunnaistoisto 