Minulla on ilo ilmoittaa, että Hampuusin hajatelmat julkaistaan tulevaisuudessa myös Hevoshullu-lehdessä. On siis aihetta juhlaan. Ei sentään, mutta halusin aloittaa tämän jotenkin juhlavalla ilmoituksella eikä minun rajoittuneella mielikuvituksella pystytty tälläkään kertaa parempaan. Aihe ei sinänsä ole juhlava, mutta aloitus olisi voinut olla. Sillä ei hampuusin elämä ole pelkkää juhlaa. Se on välillä myös ruusuilla tanssimista. Varmaan korkea aika lopettaa aiheesta vitsailu. Nimittäin hampuusi ei tanssi ruusuillakaan. Paitsi jos harkintakyky pettää, muttei mennä siihen nyt. Tämänkertainen aihe valikoitui kun ajauduin keskustelemaan tilanteestani useamman eri kaverin kanssa samana päivänä. Se jäi jotenkin kummittelemaan takaraivoon ja päätin katsoa, että jos puran sen kertaalleen näppäimistölle niin pääsenkö irti?
Onhan tämä ollut suuri muutos elämässä, kun on saanut tai joutunut olemaan syksyn joutomiehenä. Sekin vähän riippuu mistä vinkkelistä asiaa tarkastelee. Yhdeksän ja puoli vuotta ehdin nostaa palkkaa Fazerin leipomolta, kunnes lappu pistettiin luukulle ja viimeinen sammutti valot. Nyt sitten pari kuukautta tyhjänpanttina, muttei tämä näin alkuun sillai paha ole. En ole vielä ottanut asiasta stressiä. Tässä saa nyt vetää vähän happea ja olla irti oravanpyörästä. Vaikka edelleen on tietyt arjenrutiinit, niin niistä voi nyt joustaa ihan eri tavalla. On enemmän aikaa itselleni. Enkä tarkoita nessua ja niveaa vaan on aikaa lukea kirjoja, katsella enemmän elokuvia ja pohtia asioita rauhassa. Ihan vaan käveleskellä ulkona, haaveilla ja testailla uusia ruokia. Olen tehnyt muun muassa ensimmäistä kertaa elämässäni kaalilaatikkoa ja jotain thaimaalaista ruokaa, joka kuulostaa Scatmanin biisiltä. Bidimbap tai skibabop tai joku semmoinen. Kahvi on kyllä pitänyt opetella juomaan aikapitkälti ilman nisua. Nimittäin Fazerilla oli aina kahvihuoneen pöytä täynnä herkkuja. Silti on posket pysyneet pyöreänä.
YUP laulaa, että ”Tätä joutilasta kavahtakaa, on säröjä sielussaan, ei vaadi, tahdo, kadehdi, ei kumarra mitään johtajaa…” ja vaikka annoin ymmärtää, että olen viihtynyt työttömänä näin alkuun, niin kotoa tulee kuitenkin kasvatus, että elanto on itse tienattava tai ainakin yritettävä eikä jäädä sohvalle makaamaan. Joten en ole tuudittautumassa tähän tilanteeseen, vaan yritän kyllä päästä takaisin leivän syrjään kiinni. Minulla on aina alkuviikosta tapana käydä katsomassa työkkärinsivuilta tai siis nykyisten TE-palveluiden sivuilta, että mitäs siellä on tarjolla vai onko mitään? Lähinnä töitä ja suoraan työpaikkaan valmistavia koulutuksia. Sitten ruukaan myös kahlata läpi oikotiet, monsterit, duunitorit ja vastaavat rekrytointipalvelut. Sillä nykyään on menty siihen, että suurinosa työpaikkarekrytoinnista on ulkoistettu rekrytointifirmoille. Jotka sitten ovat laittaneet mainosmiehensä hommiin ja joka luojan avointa työpaikkaa tarjoavaa firmaa ylistetään tyyliin ”haemme Suomen dynaamisempaan, alalla nopeimmin kasvavaan, alansa markkinajohtajaan, alansa huippuosaajaan tai johonkin muuhun vastaavaan superlatiivikuvaukseen firmasta” työntekijää, aivan sama haetaanko pormestaria vai poronhoitajaa, mutta mistään rivien välistä tai pilkun takaa ei löydy tietoa, että mikä firma tätä työntekijää hakee? Ja, että tehdäänkö mahdollinen työsopimus rekrytointifirman kanssa vai hoitaako se ainoastaan rekrytoinnin siinä välissä ja työsopimus on sitten sen ”Suomen dynaamisimman”-firman kanssa, jonka todellista nimeä joutuu arvuuttelemaan aika pitkälle prosessia. Se on melkonen tosi elämän sudoku kun noita yrittää pähkäillä, että kuka tässä hakee työntekijää ja entä kuka maksaa palkan? No näillä mennään ja näitä minä aina tsiikailen sen lisäksi, että yritän pitää silmät ja korvat auki muutenkin. Olen nyt myös alkanut pohtimaan ensimmäistä kertaa opintojakin. Tarkoitan siis muutakin kuin näitä suoraan työpaikkaan valmistavia koulutuksia. Ei tässä kannata sulkea mitään ovea täysin vaan pitää mahdollisimman monta vaihtoehtoa avoinna. Ehkä jostain suuntaa tärppää.
Ollessani vielä kiinni työelämässä sitä näki ihmisiä päivittäin, siis muutakin kuin kaupankassaa. Joidenkin työkavereiden kanssa vietti enemmän aikaa kuin heillä oli mahdollista olla perheidensä kanssa. Kun olen tässä nyt vielä mainostanut aikaisemmin kuinka on ollut enemmän aikaa itselleen, niin joku voi ajatella, itseasiassa onkin ajatellut, että se raukka on siellä yksin, vailla sosiaalista kontaktia ja syrjäytyy. Niin pelko pois. On kyllä totta, että kasvotusten olen vähemmän tekemisissä ihmisten kanssa kuin aiemmin, muttei tässä yksin ole tarvinnut olla. Minulla oli lokakuun ajan joka viikko muutaman yön vanha ystäväni Keminmaa ajoilta kylässä, kun hänellä oli työhommia Oulussa. Muutenkin kavereita näkee samaan malliin kuin aikaisemminkin. Eikä sovi unohtaa, että on nykypäivää pitää sosiaalista elämää yllä sähköisesti. Whatsapp laulaa jatkuvalla syötöllä ja kavereiden kanssa tulee keskusteltua sitä kautta kaikenlaista. Se piristää aina päivää eikä vähiten erään minun laillani voiman pimeälle puolelle kääntyneen ystävän kanssa käydyt keskustelut viime aikoina. If you only knew the power of dark side. No niin se Star wars viittauksista. Jokatapauksessa ne ja muutkin keskustelut tuovat monesti valoa ja lämpöä pimeisiin iltoihini, vaikka olisinkin yksin. Elämä on kuoleman odotushuone, mutta on mukavaa jos siinä huoneessa on jonkulaiset lämmöt päällä ja ainakin sen verran valoa, että näkee olla potkaisematta varvasta pöydän kulmaan.
Se mitä minä todella yritin sanoa on, ettei minusta ainakaan vielä tarvitse olla huolissaan. En ota tässä vaiheessa stressiä tilanteestani, mutten myöskään aio tuudittautua siihen enkä myöskään ole syrjäytymässä, siitä huolimatta että viihdynkin lisääntyneen vapaa-ajan pääasiassa itsekseni. Vaikka osaan olla seurallinen (kait), niin olen aina viihtynyt paljon myös yksikseni, Intiön Nosferatu. Uskon kuitenkin, että kun ihmiset ympärilläni ovat uteliaita ja kyselevät tilanteestani, vaikken aina itse jaksais, niin se tarkoittaa, että he välittävät. Hampuusi kiittää ja kuittaa.
Satunnaistoisto 