Hampuusin lokikirja 986. Päiväys perjantai 15.11. Sää on harmaa kuin lonkero muovituopissa, jossa kaksi jääpalaa etsii toisiaan. Lähtöbiisinä soitin Simon and Garfunkelin Sound of silence. Sen biisin alku ”Hello darkness, my old friend, i’ve come to talk with you again” puhuttelee minua aina ja kuuntelin nimenomaan tämän alkuperäisen version, en sitä Disturbedin coveria. Tallustelen kohti juna-asemaa tarkoituksenani hypätä Intercity juna 24:n kyytiin. Kaivan laukustani vissypullon ja 80-luvun toimintaelokuvia käsittelevän kirjan ja istun paikalleni. Olen jo vuosia luvannut lukea vaikka kenelle ja vaikka mitä proosamuotoista kirjallisuutta, mutta jokakerta kun tulee tilaisuus tarttua kirjaan, niin se on aina joku elämänkerta tai muu tietopohjainen kirja. Tai runokirja, varsinkin Juice Leskisen runoja on tullut luettua viime vuosina. Minun on pitänyt pitkään tutustua myös Uuno Kailaksen runotuotantoon, tosin sekin ajatus odottaa vuoroaan, mutta asiaan. Reissumiestä vaisto vie, älä kysy minne johtaa tie. Oikeastaan VR vie ja Helsinkiinhän tässä ollaan suuntaamassa.
Heti alkumatkasta tapahtuu kun ystäväni ja blogimme kulmakivi Neiti Hattara yrittää soittaa minulle, saadakseen Hampuusilta konsulttiapua eräässä drinkkiin liittyvässä asiassa. Yritin kuitenkin juuri samaan aikaan näyttää konduktöörille lippua puhelimestani, mutta joka välissä ruutuun pomppaa teksti Neiti Hattara soittaa ja Hanoi rocksin Day late, dollar short biisi lähtee soimaan soittoäänen ominaisuudessa. Tilanne alkaa vaikuttamaan jo farssilta, mutta kolmas kerta toden sanoo tässäkin ja saan lippuni leimattua. Samantien tulee viesti, että kenelle puhun kun en vastaa. Siinä vaiheessa repesin nauramaan, mutta konduktööri ei. Hän ei nähnyt tilanteen koomisuutta samalla lailla, mutta hassu yhteensattuma. Seinäjoen jälkeen pistän kirjan takaisin laukkuuni ja siirryn kapakkivaunuun. Nautin kahvini maidolla, mutta huumorini mustana. Nyt oli kuitenkin oluen vuoro. Perjantai-iltapäivä ja sama ajatus on hiipinyt muidenkin mieleen ja kapakkivaunun jono venynyt aina seuraavaan vaunuun asti. Mihinkäpä tässä on kiire tuhoutuvassa maailmassa, mutta olisi VR:ltä peliliike pistää viikonloppuisin parikaan kapakkivaunua näihin juniin ja joku Kemiläinen trubaduuri johonkin nurkkaan luuttu kourassa. Kysyntää ainakin olisi. Tosin kyseessä on heidänkin puolelta hoksattu tilanne, muttei kuulemma ole kalustoa tarpeeksi. Sillä ne vanhat ravintolavaunut ei käy näihin uudempiin juniin, kun niissä ei riitä nopeus ominaisuudet rullaamaan raiteita pitkin 200km/h vauhdissa, mutta ei muutakuin muutama tuliterä ravintelivaunu tilaukseen. Se on minun ilmainen neuvoni.
Helsingin päätyssä nappaan nopeasti Kampista puolikkaan Italian BMT subin ja käyn nakkaan matkalaukun hotelliin. Omena hotelli on hampuusin valinta. Simppeli, kolkko ja ilman hienouksia, aivan kuin asukkinsakin. Siirryn Helsingin kantapaikkaani U.Kalevaan, jossa vanha Keminmaa aikainen ystäväni jo odotteleekin. U.Kaleva on pieni ja viihtyisä pubi, jossa soi aina kotimainen musiikki. Välillä kuulee oikein mehukkaita suomiklassikoitakin, joita ei enää soiteta missään muualla. Paikan terassi on myös yliveto, josta on kesäisin mukava tarkastella rauhassa Helsingin ihmisvilinää, mutta se siitä. Ystäväni seurue otti Hampuusin hyvin vastaan vaikken tuntenut heitä ennestään. Jäimme väijymään josko saisimme ykköspöydän ennenkuin Huuhkajien Litchtenstein matsi alkaisi ja kyllähän se saatiin. Tunnelma kuppilassa matsin aikana oli varsin hyvä ja iloinen. Maaleja hurrattiin ja tiskillä kävi kuhina. Suomen 2-0 maalin jälkeen kaivoin kauan sitten hautaamani haaveet ylös syvästä haudasta, haudasta joka oli peitetty katkerilla pettymyksillä ja romahtaneilla pilvilinnoilla, mutta nyt sukupolvien välinen unelma oli viimein totta. Mikään ei enää veisi sitä minulta pois. Meidän oli ystäväni kanssa hankala käsittää asiaa, että Suomen miehet menevät viimein jalkapallon arvokisoihin. Ilo ja riemu olivat ylimmillään ja ottelu päättyi lopulta 3-0 Suomen voittoon. Ystäväni kanssa jatkettiin vielä kisapaikan juhlimista ja aloitettiin pelin jälkeen amok-juoksu pitkin Helsingin kapakoita. Ei huolta huomisesta kunhan vaan tänään on siistii. Välihuomautuksena protip baarikeskusteluihin. Gini-kertoimella ei ole mitään tekemistä sen juoman kanssa, vaan gini-kerrointa käytetään kuvaamaan tuloerojen suuruutta ja mitä lähempänä ollaan nollaa, niin sitä tasaisemmin tulot jakautuvat. Toki sitä käytetään nykyään myös muutenkin tasa-arvoisuuden mittarina. Ei liittynyt mitenkään amok-juoksuun tai tähän reissuun muutenkaan. Tuli vaan mieleen tässä, kun joskus kauan sitten vitsinä heitin, että se tarkoittaa montako gini-juomaa tilanne vaatii, niin ihan kaikki eivät osanneet ottaa huumorilla.
Lauantaina herään whatsapp täynnä viestejä. Hevoshuutaja siellä jo kyselee mihin aikaan saavun hänen luoksensa. Mietin onkohan pääkallo halki. Sen verran se ainakin on kipeä. Yöllinen amok-juoksu maksaa nyt hupiveroa. Burana naamaan, suihkuun, kamat kasaan ja ulos. Laahustan katua pitkin ja pysähdyn ensimmäiseen auki olevaan kapakkiin, joka ei ole karaoke baari, yhdelle Moskovan muulille. Huuhdon sillä eilisen pois ja siirrän katseeni uuteen päivään. Ajattelen, että ompa kyllä hyvä Moskovan muuli, vähän kuin Mobil 1 Rally formulaa koneeseen laittaisi, ja pysähdyn miettimään lämmöllä erästä toista Muulin ystävää ja miten hän oli vienyt haastavan projektinsa kunniakkaasti maaliin tuona päivänä, muttei mennä siihen enempää. Sitten mieleeni tupsahtaakin, että äitini oli käynyt vastikään Helsingissä jossain keikalla, jota en nyt saa päähäni. Meillä on niin erinlainen musiikkimaku ettei hänen keikkansa jää aina mieleen. Kerran hän kävi Helsingissä katsomassa Il Divoa, muttei tällä kertaa, kait. Sen kuitenkin muistan. Jokatapauksessa äiti kehui tämän edellisen reissunsa tiimoilta Leonardo pizzeriaa, joten päätin suunnata sinne. Nimittäin ei ole läheskään niin nälkä kun muistaa välillä syödäkin. Päädyin listalta Del conte pizzaan. Sillä kahta en vaihda jalopenoa ja pepperonimakkara/salamia. Ne on ne täytteet joiden varaan tällainen peruspizza lähdetään rakentamaan. Muiden täytteiden kanssa voi sitten lähteä sooloilemaan fiiliksen mukaan. Del conte siis sisälsi pepperonimakkara, ananas ja jalopeno. Oli kyllä aivan hyvä pizza etelä-suomen pizzaksi, mutta eihän ne siellä oikein osaa.
Syötyäni oli aika aloittaa kujanjuoksu kohti suositun bloggaajan ja ystäväni Hevoshuutajan asuntoa. Pyytelen häneltä puhelimitse tipsit hyvän bussin ja bussilaiturin suhteen. Viimeksi onnistuin uunoilemaan itseni bussista liian aikaisin ja matkaa piti jatkaa vielä taksilla. Realistina en nytkään olettanut, että osaisin jäädä oikealla pysäkillä pois, mutta tällä kertaa Hevoshuutaja aikoi tulla ja tulikin vastaan.
Klaukkalaan päästyäni kävin nappaamassa paikallisesta Alkosta kuivan valkkaripullon laukkuun ja kävästiin Hevoshuutajan kanssa paikallisessa oluthuoneessa yhdellä janojuomalla. En katsellut kelloa, mutta Oulussa olisi ollut jo pimeää. Ajattelin kuitenkin siinä vaiheessa, ettei se ollutkaan valoa tunnelin päässä mitä näin aikaisemmin Moskovan muulin jälkeen vaan janoa tunnelin päässä, vaikken sitä silloin vielä tajunnut. Sillä illan ohjelma vaikutti kostealta ja eräs toinenkin vanha ystävä Keminmaa ajoilta oli myös liittymässä seuraan Islay saarten viskipullon kanssa. Islay saarten savuviskit on kyllä ehdottomasti viskeistä parhaita. Ei kahta puhetta. Siinähän meillä menikin ilta istuessa Hevoshuutajan asunnolla jätkien kesken jutellen ja nauraen. Muuta ohjelmaa ei iltaan tarvittu. Vapaata ottamista, lempi ohjelmani illan viettoon. Hevoshuutajan kanssa hyökättiin vielä paikalliseen soittoruokalaan Pihvimylläriin. Välttelin tapani mukaan tanssilattiaa kuin palavaa laavaa, jossa syttyisin samantien ilmiliekkeihin eikä jäljelle jäisi muuta kuin tuhkaa ja tomua. Onnistuin välttelyssäni eikä muutenkaan riekuttu aamuun asti vaan oltiin takaisin Hevoshuutajan luona kahden kantturoissa valmiina yöpuulle. Sunnuntaina noustiin ylös ja vähän puhalleltiin siinä oloa, joka oli taas pitänyt rahalla hankkia. Kunnes puolilta päivin tilattiin pizzat ja startattiin Chevy Chase komedioiden maratooni. Se kesti jonnekin kolmen aikoihin seuraavaa yötä, mutta siitä meillä olis tarkoitus tehdä kokonaan oma blogijulkaisu, joten skipataan se nyt täysin.
Maanantai avattiin levon kautta, nukuttiin päivään ja aktivoiduttiin vasta iltapäivällä. Olin luvannut Hevoshuutajalle lähteä seuraksi jollekin keikalle. En tiennyt yhtään, että mikä bändi. Tiesin vain sen, että tapahtuman tiedoissa kuulemma luki keikan olevan visuaalisesti raskas. Päättelin siitä, että jonku verran synkkää menoa on luvassa ja sain kuulla, että kyseessä ei olekaan yksi keikka vaan kolmen keikan katras. Jokatapauksessa hyökättiin päivän pimennettyä bussilla isolle kirkolle. Laukut hotelliin ja Naughty burgeriin syömään joskus kuuden aikoihin, kun siinä näytti olevan yllättäen vapaita pöytiä useampikin ja ollut tarkoitus testata se jo pidemmän aikaa. Hevoshuutaja otti jonku perusburgerin ja Budweiserin. Ite otan aina Chiliburgerin tai jonkun muun tulisen systeemin. Sillä pitäähän ruuan maistua ja chilissähän sitä makua on. Bacon & jalopeno kuulosti parhaalta vaihtoehdolta, ilman sipulia tietenkin ja siihen Brooklyn lager kylkeen. Molemmat tykkäsi, että oli aivan hyviä burgereita. Jos kuitenkin lähden vertailemaan, niin omaan makuun ainakin Oulun Kauppuri 5:sta saa paremmat ja maukkaammat tuliset burgerit, mutta tulipa nyt testattua tämäkin. Helpompi osallistua keskusteluun kun on omakohtaista kokemusta. Burgerin jälkeen kävimme vielä U. Kalevassa yksillä ja siitä Uberilla Ääniwalliin keikkapaikalle. Ääniwallissa avattiin peli hakemalla tiskiltä lonkerot. En vielä tänäkään päivänä tiedä mikä oli eka bändin nimi, mutta ilmeisesti joku Sveitsiläinen hevipumppu se oli. Ei se periaatteessa huono ollut, muttei tehnyt vaikutusta eikä oikein jäänyt mieleen muutakuin, että soittivat niin lujaa ettei tahtonut omaa juomista kuulla. Toisena bändinä esiintyi naisvetoinen heviorkesteri Elr, ilmeisesti Itävallasta. Tytöt soitti hyvin ja tämä kuulosti muutenkin paremmalta kuin eka bändi. Sanoitukset jäivät kuitenkin jälleen arvoituksen peittoon. Sitten olikin illan pääesiintyjän aika eli Amenra. Belgialainen bändi, jota Hevoshuutaja oli tullut katsomaan ja houkutellut minutkin mukaansa. Amenra oli kyllä sekä vaikuttava, että pysäyttävä. Siinä sai velloa koko keikan ajan henkisessä pahassa olossa. Se paha mieli välittyi niin voimakkaasti lavalta yleisöön asti. Se oli raskasta sanan kaikissa merkityksissä. Ahdistuin ja tykkäsin. Se oli jotenkin terapeuttista ja samalla kaikki Chevy Chasen edellispäivänä tuomat hymyt oli nyt pyyhitty huuliltani. Keikat oli ohi ennen puolta yötä ja harkitsin vielä jonkinlaista amok-juoksua sateenpiiskaamassa Helsingissä, mutta yhdeltä oltiin jo kiltisti nukkumassa. Yksillä käymiseen jäi se juoksu siis. Ei vanhat jaksa enää, vaikka maanantai olisi viikon Top7 juomapäiviä.
Monesti sanotaan, että matka on tärkeämpi kuin määränpää, mutta jos kotimatka on kuusi tuntia junassa istumista, niin kyllä sen yleensä tietää, että ainut ajatus on kunhan pääsisi kotia mahdollisimman äkkiä. Siinä ei paljoa anna itse matkalle arvoa. Varsinkin kun oli kurkku kipeä ja nenä vuoti soikkona koko päivän ja matkan. Lähdin puolenpäivän haminoilla rullaamaan valtion rautateitä pitkin kahden vissypullon ja yhden nessupaketin taktiikalla. Joten siinähän se meni niistellessä ja yskiessä, vaikka välillä kelloa vilkuillessa vaikuttikin, että hiekka tiimalasissa on savea tai jotain paksua multaa joka valuu alas tavallistakin hitaammin. Ehkä etelä-suomen ilmasto ei vaan sopinut minulle tai miesflunssa yritti lannistaa minut, mutta Oulun ilmastossa elvyin jälleen entiselleni yhdessä yössä. Juna-asemalla tuli muuten mieleen Herra Ylpön lyriikat Pikku kaupungin James Dean biisistä -”Helsingistä häivyit äkkiä. Täällä haisee ooppera, piru vie kulttuuria.”. No! Tästä matkakertomuksesta tuli nyt tämmönen. Se varmaan kertoo enemmän minusta itsestäni kuin tuosta reissusta.
Satunnaistoisto 