Mikään ei ole niin pelottavaa kuin pienen lapsen nauru. Ainakin jos siihen herää kesken yön yksin kotonaan, eikä ole lapsia. Tästä päästäänkin siihen, että pidin jälleen perinteisen Halloweenin haminoilla suoritettavan kauhumaratooniin. Tämä perinne alkoi jo yläasteella, seiska- tai kasiluokalla. En muista enää, mutta nyt tämä on ollut vähän kallellaan kuolevaan perinteeseen päin. Muutamat viime vuodet olen pitänyt perinnettä yllä puoli väkisin, mutta nyt väkinäisyys loisti taas poissaolollaan. Ei silti voi väittää, että innostus olisi korvannut väkinäisyyden. Ehkä tämä leffanörtin perinne ei elä enää pitkään, mutta pitkään oon tätä toteuttaa ja ainakin vielä tämän vuoden klaarasin.
Raotan tämän kertaisen kauhumaratoonin verhoa ja kerron lyhyesti mitä katselin, kun valot sammuivat ja kauhu lähti pyörimään. Varoitan kuitenkin heti kärkeen, että menin taas aikapitkälti sieltä mistä aita oli matalin eli Netflixin kohdalta. Vaikka nuorempana jaksoin panostaa ja valikoida joskus jopa elokuvat teeman mukaan, esimerkiksi jonain vuonna oli Lucio Fulcin klassikko kauhuelokuvat, ja metsästää sitten niitä katsottavaksi, niin ei enää. Tai nyt kokeilin panostaa ahdistukseen ja pelkotiloihin. Yritin kehrätä mahdollisimman kovan jouluahdistuksen sekä helvetinpelon päälle ja piehtaroida siinä kuin sika sonnassa. Kävin muun muassa tavarataloissa ihmisvilinän ja jouluhössötyksen keskellä, mutta joululauluja en uskaltanut kuunnella. Sillä ahdistus ja pelkotilat voimistavat kauhuelokuvien katselukokemusta, mutta rajansa siinäkin.
Lähdin liikkeelle Panos Cosmatos:n ohjaamalla ja osittain kirjoittamalla vuoden 2018 Mandy:lla. Poimin tämän Nicolas Cagen tähdittämän verisekoilun elokuussa jostain alelaarista tämän vuotista kauhumaratoonia silmällä pitäen. Elokuvassa Cagen hahmo elää onnellisessa parisuhteessa Mandyn kanssa rakastaen valtavasti toisiaan, kunnes joku sekopäinen Manson wannabe kultti tulee tuhoaa kaiken sen. Ainoa vaihtoehto on verinen kosto. Elokuva ei oikein toimi missään vaiheessa. Ensimmäisellä puoliskolla kerronta laahaa ja se yrittää olla unenomainen ja painostava, muttei onnistu siinä jääden vain helvetin oudoksi. Toinen puolisko on sitten lähes pelkkää överiksi vedettyä hurmeista splatteria, jonka 80-luvun kauhu vaikutteet on selvästi nähtävissä. Vaikka tämä saattoi olla Nicolas Cagen paras roolisuoritus 2010-luvulta, niin pakko taas ihmetellä, että miten tämä mies on pääosa Oscar-voittaja ja oli vuosituhannen vaihteen molemmin puolin vielä yksi elokuvamaailman suurimmista tähdistä. Niin syvälle hän on vajonnut. Kun parittaa huonon psykedeelisen tripin ja verisen kostotarinan niin saa jotain tällaista.
2/5
Toisena tartuin Netflixin valikoimiin 24.päivä lokakuuta lisättyyn Insidious: The Last key kauhurainaan. Kyseessä on Insidious kauhusarjan neljäs osa vuodelta 2018. Itseasiassa kyseessä on kuitenkin esiosa, joka kertoo kuinka meedio Elise kohtaa menneisyytensä demonin ennen kolmen aikaisemman osan tapahtumia. Elokuva toimii paikoittain ja saa kehrättyä pariin kertaan oikeinkin jännittävän tilanteen aikaan, mutta ennen kuin pelko ehtii ottaa kunnolla vallan, niin tunnelma taas lässähtää. Hyvin alkanut kauhusarja lähti luisuun, kun James Wan hyppäsi toisen osan jälkeen pois ohjaajan pallilta ja luisu jatkuu edelleen, mutta se avainsorminen demoni oli kyllä karmiva, joten potentiaalia oli. Harmi vaan ettei Wanin tasoisia kauhuohjaajia kasva joka oksalla.
2½/5
Viimeisenä, muttei vähäisimpänä valikoin lokakuun alussa julkaistun Netflixin oman leffan In the tall grass. Elokuvassa kaikki, jotka kävelevät eräälle pitkää heinää kasvavalle tasangolle eksyvät sinne ja pois pääsy on toivotonta. Näin käy myös tarinan alussa raskaana olevalle naiselle ja hänen veljelleen, kun he kuulevat avunhuutoja heinikosta ja yrittävät auttaa. Siinä idea pähkinänkuoressa tähän Stephen Kingin ja hänen poikansa novelliin perustuvaan kauhuelokuvaan. Vincenzo Natalin ohjaama ja kirjoittama elokuva lähtee käyntiin varsin lupaavasti. Puolen tunnin kohdalla ahdistus kotisohvalla on jo korkealla ja tuntuu etten mene enää koskaan heinikkoon. Pian kuitenkin alkaa tuntumaan, että nyt pitäis ryhtyä pikku hiljaa ottamaan selkeämmin suunta ja viedä elokuvaa eteenpäin tai tämä jää junnaan paikoilleen. Ja niinhän siinä vähän käy, että elokuvasta löytyy tyhjäkäyntiä, eikä se suunta johon sitten lopulta viedään ollut ihan se mihin olisin itse tarinaa kuskannut, mutta kyllä tässä on oli silti paljon hyvää ja alkuun aidosti sellaista kotisohvalle asti tuntuvaa suljetunpaikan ahdistusta. Joten vaikka lupaavan alun jälkeen taso lähtee laskuun ja leikkaushuoneen lattialle olisi voinut jonkun verran silputa filminauhaa niin ok kauhupätkä.
3/5
Siinäpä Halloween kauhumaratooni tältä vuodelta. Taso ei ole päätä huimannut moneen vuoteen eikä ole tarvinnut menettää yöunia näiden aiheuttaman kauhun tai pelon takia. Toki osittain vika löytyy peilistäkin, kun en ole enää jaksanut panostaa parempien leffojen metsästämiseen näitä iltoja varten, mutta kyllä yleinen kauhuleffojen tasokin on ollut laskussa jo pitkään. Tuntuu, että jos yhden hyvän uuden kauhuleffan näkee vuodessa, niin saa olla tyytyväinen. Tänä vuonna se on ollut Jordan Peelen ohjaama ja kirjoittama Us. Pakko tietysti myöntää sekin, että oma elokuvamaku jalostuu koko ajan kauhuelokuvista poispäin mitä vanhemmaksi tulen. Epäilemättä silti pidän niistä edelleenkin, mutta vaatimustaso kasvaa koko ajan ja luonnollisesti kaipaan enemmän aikuisempaan makuun tarkoitettua kauhua, kuin nuorena ja sellainen hyvä kauhu on harvinaista.
Satunnaistoisto 