Hampuusin hajatelmia osa 2 : Se siitä runokirjasta sitten.

Juicen viimeiset sanat ennen kuolemaa oli ”Anna viiniä”. Se on surullista, vaikka kuvastaakin hyvin arvostamani neron elämää. Kuten huomaatte olen maailman huonoimpien aasinsiltojen erikoismies. Tämäkin on niin hutera aasinsilta, ettei se aasi pääsis ikinä yli siitä vaan lopulta makais katollaan siellä sillan alla olevassa ojassa, mutta nää tekstit, puheet ja kaikki semmoset on helvetin vaikea aloittaa. ”Hyvät naiset ja herrat, sitten ole nöyrä” näin ytimekkäästi annettiin ohjeet puheen pitoon mun lapsuuden suosikki James Bond näyttelijä Roger Moorelle Pyhimys tv-sarjan aikaan. Olen tavallaan yrittänyt noudattaa itsekin tätä, vaikka aloitankin aina erilailla.

Siitä lähtien kun uutisoitiin, että työpaikkani panee pillit pussiin ja viimeinen sammuttaa valot, niin olen kuullut kehoituksia kirjoittaa kirja. Olen monesti vastannut – ”Joo runokirjan”. Vastaus on saattanut kuulostaa monen korvaan vitsiltä. Onhan siinä ollut pilkettä silmäkulmassa ja monesti muutama gintonicikin alla, mutta jos minä jonkun kirjan kirjoittaisin niin olisi se ehdottomasti runokirja. Sitten tuossa syyskuun lopulla viimeisenä lauantaina ajattelin kotona krapulassa maatessani, että kokeillaampa kirjoittaa ihan oikeasti runo. Eikä vaan aina huudella asiasta nautittuani pari lasia hiipivää hölmöyttä.

Krapuloitahan on monenlaisia. Joskus on sellaisia, että pää lyö ihan tyhjää ja ainut ajatus mikä siellä itää on, että tekisipä iso matkustajalentokone pakkolaskun nyt juuri tähän paikkaan missä makaan tuijottaen pimeyttä silmiin. Kun sitten taas joskus on sellaisia krapuloita, että pää on täynnä kaikenlaisia ajatuksia. Siellä on ajatusten kokoontumisajot. Paikalla ei kylläkään yleensä ole ainuttakaan järkevää ajatusta, mutta muuten on koko ajatuksien spektri edustettuna. On outoa ja synkkää ajatusta, kaunista ja iloista, pelkoa ja inhoa, kaipuuta ja haikeutta ja niin edelleen. Melkein ihan mitä vaan. Sitten on krapuloita näiden ääripäiden väliltä. Ainut mikä yhdistää kaikkia krapuloita on, että krapulassa olen aina hauraimmillani.

Alkaessani kirjoittamaan runoa koin, että pääni olevan täynnä ajatuksia. Jos vaan osaisin poimia sieltä ne oikeat ja antaa sitten purkautua sormia pitkin näppäimistölle ja ruudulle. Ensimmäisenä mieleeni pomppasi ”Aamuruskon kajo, mun pizzasta puuttuu majo”. Totesin itsekseni, että nyt on runosuonessa tukkeuma, rappeuma tai tästä ei muuten vaan tule vittuakaan. Kunnes hetken päästä sormeni naputteli ”Kylmä ja tuulinen Hailuoto, varastelevien lokkien verenvuoto”. Mietin, että nyt on liian synkkää. Ehkä jotain kesäisempää. En tahtonut kirjoittaa rakkausrunoa, mutta päästäni pulpahti seuraavaksi ”Juurihan me nähtiin, silti katselen jo haikaillen tähtiin…”. Säe oli selvästi rakkausrunosta. Päätin luovuttaa hetkeksi ja vetäytyä sohvalle keräämään ajatuksia.

Sitten myöhemmin päivällä palasin näppäimistölle ja kirjoitin loppuun sen mitä aloitin. Siitä tuli rakkausruno vaikkei pitänyt. Tosin eka säe on selvästi kirjoitettu aikaisemmin ja sitten loppu on kuin eri runosta kun kirjoitin sen jälkeenpäin palattuani sohvalta. Tuumin, että parempi kun en kirjoita sitä runokirjaakaan mistä olen kysyjille vastannut. Jätin kuitenkin sen runon roikkumaan luonnoksiin ja pari päivää sitten ajattelin, että jos kuitenkin julkaisisin sen täällä niin muutkin tajuaa, ettei minusta ole runoilijaksi. Ehkä minusta tulee ravustaja. Jokatapauksessa tässä se olisi. Tämä tekstiosuus ennen runoa on muuten täysin erinlainen mitä vielä pari päivää sitten ajattelin. Silloin tästä piti tulla paljon lennokkaampi, mutta nyt tästä tuli nöyrempi. Nimittäin turha minun on rintaani rummuttaa.

Hölmö vanha sydän

–

–

–

–