Quentin Tarantinon uusi leffa on aina vuoden elokuvatapauksia. Hän on niitä harvoja ohjaajia, jotka ovat päässeet asemaan, jossa on aivan sama mitä sieltä tulee, niin se on joka kerta vuoden odotetuimpia elokuvia. Tämä status ansaittiin periaatteessa jo 90-luvulla mestarillisten Reservoir dogsin ja Pulp fictionin tiimoilta, kun hän loi oman tyylinsä, jota yritettiin jäljitellä ympäri maailman ja teki samalla ohjaajista rock-tähtiä tai itsestään ainakin. Nyt kun maestron uusin sai toukokuussa maailman ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla, niin alkoi samantien tihkua huhuja, että kyseessä olisi Tarantinon paras elokuva jopa 15 vuoteen. Vaikka yritin kuinka hillitä odotuksien nousua viiden tähden arvostelujen myötä muistelemalla Tarantino-asteikolla heikompaa, edellistä elokuvaa Hateful eight, niin en voinut itselleni mitään. Innostuksen ja odotusten kasvaessa kesän mittaan oli elokuva tarkoitus käydä katsomassa heti ensi-ilta viikonloppuna, mutta siihen tuli, kuten niin usein aikaisemminkin, pari muuttujaa. Nyt kuitenkin viikko ensi-illan jälkeen löysin viimein itseni näytöksestä. Joten eiköhän mennä asiaan.
Tarantinon uusin elokuva kertoo elokuvatähdestä, jonka kirkkaimmat menestyksen päivät huipulla ovat jo takanapäin sekä hänen stunt-miehestään, joka on myös hänen paras ystävänsä, ellei ainut ystävänsä. Tarina sijoittuu vuoteen 1969 ja elokuvan ajankuva on saavutettu todella upeasti. Tarantino kirjoittaa historiaa samalla lailla uudestaan, kuten toisen maailman sodan tapahtumia Inglorious basterdsissa. Elokuvasta voi siis löytää ns. todellisia henkilöitä, kuten Sharon Tate, Roman Polanski, Bruce Lee, Steve McQueen, Charlie Manson ja niin edelleen, sekä viittauksia oikeisiin tapahtumiin, mutta Tarantinon kynän myötä taru onkin todellisuutta ihmeellisempää.
Tarinaa on hankala kuvailla enempää, ettei mene jaaritteluksi ja paljasta liikaa. Elokuva kertoo kuitenkin kuuluisuuden katoavaisuudesta ja ystävyydestä. Leonardo DiCaprio tekee hienon roolin hiipuvana tähtenä ja Brad Pitt:n heittää perusroolin DiCaprion stuntmiehenä ja ystävänä, mutta isolla karismalla ja heidän kemiansa pelaa mainiosti yhteen. Yksi Tarantino elokuvien tunnusmerkkejä on päivästä numero yksi ollut herkullinen soundtrack ja se pätee edelleen. Elokuva toimii niin monella tasolla, että nautin tästä kyllä todenteolla.
On tässä silti omat ongelmansa. Elokuvassa on paikoin tyhjäkäyntiä ja 161minuutin kestossa olisi ollut hieman tiivistämisen varaa. Esimerkiksi Brad Pittin hahmon vierailu Charles Mansonin ”maatilalla” on ylipitkä. Sitten on Sharon Taten tarina, joka on Hollywood historian hirveimpiä murhenäytelmiä, mutta se juonilanka ei istu saumattomasti kokonaisuuteen vaan tuntuu päälle liimatulta. Tosin ansaitsee paikkansa elokuvassa täysin överiksi vedetyn ja absurdeja piirteitä saavan, mutta ehkä juuri siksi niin verrattoman lopun ansiosta.
Tämä lienee Tarantinon elokuvista eniten sellainen hyvänmielen teos, lämminhenkinen buddy-leffa, vaikkakin mukana on myös alakuloa ja brutaalia väkivaltaa, mutta onnellinen loppu sekä iloa ja huumoria. Tästä paistaa Tarantinon vilpitön rakkaus elokuvia kohtaan. Joku sanoikin, että tämä on Tarantinon rakkauskirje Hollywoodin kulta-ajalle. Mitäpä tähän enää muuta sanomaan kuin, että minä tykkäsin tästä ja sitä paitsi kuka muu kuin Tarantino keksii kirjoittaa natseja liekinheittimellä käristävälle DiCapriolle onelinerin ”Anyone order fried sauerkraut”? Vioistaan huolimatta viihdyttävä, tyylikäs ja tekijänsä näköinen elokuva, joka imaisi ainakin minut mukaansa. Tosin olenhan Tarantino-fani, vaikka voissa paistaisi.
4+/5
Satunnaistoisto 