Elokuva tuli Suomessa ensi-iltaan vasta jälkijunassa tämän vuoden puolella helmikuussa. Minulla oli kova tarkoitus käydä katsomassa tämä teatterissa, sillä 10 Oscar ehdokkuutta ja iso kasa muitakin ehdokkuuksia herätti kiinnostukseni, mutta tällai kotisohva katseluksihan se meni.
Elokuvassa on historian lehtien havinaa kun tosi pohjaisessa tarinassa kuningatar Annan hovissa juonitellaan 1700-luvun alkupuolella. Samaan aikaan Englanti käy sotaa Ranskaa vastaan, mutta se ei ole kuningattaren ykkösprioriteetti. Muutenkin hän on antanut paljon valtaa läheiselle Lady Sarah:lle ja keskittyy itse nautiskelemaan huvituksista ja oikuttelemaan alati heikkenevän kuntonsa sallimissa rajoissa. Pakkaa saapuu kuitenkin sekoittamaan Lady Sarahin serkku Abigail, joka pyrkii kuningattaren suosioon keinolla millä hyvänsä eikä Sarah ole valmis luopumaan saavuttamastaan vallasta. Tämän lisäksi taustalta tilannetta pyrkii hämmentämään parlamentin oppositiojohtaja. Siinäpä alkaakin olemaan melkoinen soppa valmiina.
Elokuva käynnistyi vähän hitaasti ja ehdin miettiä, että oliko kaikki kehu ja ylistys ollut tuulesta temmattua, mutta maltti oli valttia ja vauhtiin päästyään kuningattaren hovin juonittelu olikin mielenkiintoista seurattavaa. Luvassa ei ole yhtä outoa ja eriskummallista meininkiä kuin ohjaaja Yorgos Lanthimoksen elokuvissa yleensä, mutta paljon kiehtovampaa ja häiriintyneempää katsottavaa kuin pukudraamat yleensä. Vaikka tarina ei toimisi yhtä hyvin ilman Lanthimoksen persoonallista tyyliä, niin elokuvan kantava voima on sen naistähdet. Kaikki kolme Olivia Colman, Rachel Weisz ja Emma Stone huomioitiin Oscar ehdokkuuksilla ja Colman palkittiinkin parhaasta naispääosasta. Omasta mielestäni pisimmän korren näyttelijättärien kovatasoisessa roolisuoritustaistossa vie kuitenkin Rachel Weisz Lady Sarahin roolissa.
Tätä ei pidä ottaa historian oppituntina. Tätä ei pidä ottaa pukudraamana. Tätä ei pidä ottaa tavanomaisena ajankauden kuvauksena. Tämä on otettava sellaisena kuin se on.
4-/5
Satunnaistoisto 